Yksinäisyyden ytimessä

Pistäydyin vartiksi kauppaan. Palatessani kotiin eteisessä odotti iloinen hännänheiluttaja mustekynä suussaan. Poissa ollessani koira oli kaivanut sen nojatuolilla lojuneesta laukusta ja palotellut sen olohuoneen matolla. Onneksi sekä matto, että kynä olivat sinisiä. Pystyin kuvittelemaan mitä koiran päässä oli pyörinyt, kun ensin olin palannut töistä ja pian häipynyt taas asunnosta. "Hemmetin ihminen, kun jätät minut taas yksin! Tämän minä kostan!"

Toisena päivänä hyvästelin koiraa, joka lähti toiseen kotiinsa. Kun ovi sen perässä sulkeutui, yhtäkkiä olin yksin. Teki mieli kaivaa esiin pari mustekynää ja palotella ne olohuoneen matolle. Tuli niin paha mieli.

Mistä yksinäisyyden tunne johtuu? Miten yhden karvaturrin, joka suurimmaksi osaksi päivää joka tapauksessa nukkuu olohuoneen lattialla, poistaminen asunnosta sai minut tuntemaan itseni niin yksinäiseksi? Ihan yhtälaillahan olin asunnossa ajatuksineni, ilman ihmiskontaktia ja vailla jutteluseuraa - kuin vartti aikaisemmin.

Yksinäisyyden tunne ei johdu siitä oletko oikeasti yksin. On ihmisiä, jotka elävät parisuhteessa, kokoajan ihmisten ympäröimänä ja silti kokevat itsensä yksinäisiksi. Vaikka illalla sohvalla heidän vierellään istuu aina joku, voi olla ettei heillä silti ole ketään, jolle puhua syvimmistä ajatuksistaan. Yhtälailla on ihmisiä, jotka elävät täysin yksin, eristäytyneenä muusta maailmasta - mutta eivät silti tunne itseään yksinäisiksi.

Itse tunnistin oman yksinäisyyden tunteeni virikkeiden puutteeksi. Kun vielä seurustelin, parasta oli se, kun pystyin milloin vain puhumaan mistä vain asiasta toiselle ihmiselle - ja saada vastakaikua, sosiaalisia virikkeitä. Kun parisuhde päättyi, jäljelle jäi koira, joka tosin ei vastaa kommentteihini, mutta reagoi käyttäytymiseeni, kuuntelee, kaipaa rapsutusta, yllyttää leikkiin ja pitää huolen ulkoilustani.

Toiset täyttävät virikepuutteensa askareilla, harrastuksilla, työnteolla, aivojumpalla tai jopa alkoholilla. Musiikin kuuntelu, tv:n katselu tai lukeminen myös toimivat. Kun täyttää aikansa kaikella, ei huomaakaan, että muita ei ole lähimailla.

Mutta vaikka kuinka täyttäisi arkensa toiminnalla ja ympäröisi itsensä ihmisillä, jossain vaiheessa on kuitenkin pakko pysähtyä ja kohdata oma yksinäisyytensä. Riippumatta siitä elämmekö itseksemme vai parisuhteessa, erakkona tai vilkkaassa perhe-elämässä, me kuitenkin olemme tässä maailmassa yksin itsenämme. Vain minä tiedän, mitä pääni sisällä liikkuu. Vain minä tunnen täysin itseni.

Siksi on hyvä olla pari hyvää ystävää - joille voi soittaa, kun koira on lähtenyt ja yksinäisyyden tunne yllättää. Heille voi kertoa kaiken ja jakaa ne syvimmätkin ajatukset. Eikä silloin ole koskaan todella yksin.