Vauvavuoden tavara-allergiaa

Olin aikoinaan töissä tarvikkeita myyvässä yrityksessä, josta sai vähän väliä erilaisia näytteitä kotiin: persoonallisia kyniä, tyylikkäitä vihkoja, hajustettuja pesuaineita ja vänkiä laitteita. Aluksi oli kivaa kerätä erilaisia tavaroita. Sitten joka kaapista alkoi löytymään kourallinen kyniä. Omia vihkoja oli ostoslistoille, muistutuksille, runoille, päiväkirjamerkinnöille ja lurituksille. Pesuaineilla olisi pessyt urheilustadionin. Tällöin minuun tarttui tavara-allergia. En halunnut enää yhtään turhaa tavaraa talouteeni. Kun joku tarjosi minulle halpaa mainoskynää, hän sai vastaukseksi vihaisen mulkaisun. Vauvavuosi on taas ruokkinut tavara-allergiaani.

Asuntomme on nykyään kolmio, joten teoriassa sopiva kolmelle hengelle - mutta todellisuudessa sen seinät alkavat kaatua päälle. Jokainen kaappi pursuaa yli äyräiden ja jopa sängynaluset on hyödynnetty säilömispaikkoina. Vauvavuoteen kuuluu yllättävän paljon erilaisia tarvikkeita, osa hyödyllisiä, osa turhia. Valitettavasti sen turhuuden tajuaa vasta, kun tavara on hankittu ja testattu. Kaikki tavarat maksavat myös paljon rahaa - ja sepä vasta on ärsyttävää, kun hankkii jonkun tarpeelliseksi luulemansa esineen ja myöhemmin huomaa sen turhaksi. Siksi hankimme tai saimme todella paljon tavaroita käytettyinä.

Jos tämä jotain tuoretta äitiä auttaa, tässä lista meidän talouden turhakkeista ja tarpeellisista tamineista:

Turvakaukalo - very important! Et pääse synnäriltä kotiin ilman tätä, vaikka et autoa omistaisikaan. Mikäli hankit turvakaukaloa käytettynä, kannattaa olla tarkkana kauanko ja miten sitä on käytetty aiemmin. Me ostimme kaukalon ystävältä, joten tiesimme, että se oli ollut käytössä vain vuoden, eikä ollut mukana missään onnettomuudessa.

Lastenvaunut - tietysti tärkeät. Näiden hankinta on ehkä se raskausajan tärkein ja vaikein homma. Merkkejä ja malleja, kun on miljoonia. Me ostimme omamme käytettynä ⅓ hintaan siitä, mitä ne olisivat maksaneet uutena. Mielestäni on tärkeämpää löytää omaan käyttötarkoitukseen sopivat lastenvaunut, kuin että ne olisivat uutuuden prameat. 

Kantoliina/kantoreppu - meille tosi tarpeellinen, mutta pärjää ilmankin. Kantoliinaa käytimme luontoretkillä ensimmäiset 3 kk ja sitten siirryimme kantoreppuun.

Amme - Turha. Kuvitelmissani vauva iloisesti jokeltelee vannassa, kun sitä kylvetetään. Todellisuudessa se oli yhtä huutoa. Suihkussa käyminen vauvan kanssa olikin sitten helpompaa.

Vaipparoskis - Turha. Jotkut satsaavat umpioroskikseen, jossa jokainen vaippa pyöritellään muoviin, sille lauletaan rituaalinen manauslaulu ja perään heitetään vielä vihkivettä hajuhaittojen ehkäisemiseksi. Meillä on käytössä tavallinen paperiroskis. Kun käytetty vaippa taitellaan pieneksi tiiviiksi paketiksi käytön jälkeen, ei hajutkaa karkaa siitä. Jos roskia säilöisi sisätiloissa pari viikkoa, varmaan hajutkit yltyisi hirviömäisiksi - mutta meillä ainakin alussa jätöksiä syntyi niin tiuhalla tahdilla, että roskis piti tyhjentää jopa parin päivän välein. 

Erillinen hoitopöytä - Turha. Tähän käy joku vanha lipasto tai pesukoneen päällinen.

Leikkimatto ja lelukaari - ihan kiva olla, mutta toisaalta turha. Vilttikin kelpaa. Vauva ei valita vaikka sillä ei ole uusinta muotimattoa. 

Pinnasänky - tarpeellinen vasta sitten, kun olette valmiit siirtämään lapsen omaan sänkyyn - milloin se sitten onkin parin kuukauden ja 17 ikävuoden välillä. Meillä tämä tapahtui 2 kk ikäisenä. Minut oli kuulemma lapsena laitettu nukkumaan omaan sänkyyn ja huoneeseen jo heti synnäriltä tultaessa - ja jäin siitäkin eloon!

Sitteri - periaatteessa ihan hyvä omistaa. Meidän lapsi viihtyy siinä harvoin, mutta välillä vatsavaivoja kärsiessään sitteriä tarvittiin mukavan tärinän aiheuttajaksi helpottamaan lapsen oloa.

Rintapumppu - Käsikäyttöisellä rintapumpulla voisin heittää vesilintua, eli turha. Sen kanssa saa jännetuppitulehduksen. Nyt jos satsaisin rintapumppuun hankkisin sähkökäyttöisen - mutta yksinkertaisella alipainepumpulla saa myös pumppailtua syöttöjen yhteydessä suht kätevästi. Etukäteen ajattelin, että pumppailen tosi paljon, jotta mieskin saa syöttää lasta. Lopulta en sitten jaksanutkaan. Helpompaa oli vain toimia itse ruoka-automaattina.

Nämä tarpeellisuusarviot perustuvat meidän perheen kokemukseen. Jollekin muulle meidän turhat on varmasti hyödyllisiä - ja toisinpäin.

Hollola-life

Puolitoista vuotta sitten muutin suurimman osan tavaroistani Hollolaan, vuosi sitten siirsin Maistraatin kirjat ja puoli vuotta sitten viimein kärräsin viimeisimmätkin tavarani rippeet tänne Espoon työasunnosta. Vasta silloin minusta oikeasti tuli mielessäni hollolalainen. Hollolalaisuus ei tarkoittanut vain tavaroiden muuttoa, vaan koko ajatusmaailman muutosta.

Ensimmäiset erot pääkaupunkiseudun ja tämän maalaiskunnan välillä huomasin bussissa - tai linkussa, kuten täällä sanotaan. Nousin lähes tyhjään linja-autoon ja sain matkata Lahdesta Hollolaan rauhallisessa hiljaisuudessa. Kun viimein yksi matkustajista oli jäämässä kyydistä, hän pysäytysnappia painettuaan kipitteli keskioville. Bussi hidasti, ovet avautuivat ja matkustajan ääni kajahti kirkkaasti käytävällä. "Kiitos!", hän huikkasi ja poistui kyydistä. Olin tippua penkiltäni hiljaisuuden rikkoutuessa. Sama toistui jokaisen matkalaisen jäädessä kyydistä.

Kun tuli minun vuoroni poistua, emmin. Pääkaupunkiseudulla busseissa oli toki kokoajan ahtaampaa ja kovempi melu, mutta siellä matkustettiin silti omissa oloissa, eikä muita matkalaisia häiritä huudoilla. Totesin, että tämä on varmaan sitä maalaisseudun lähimmäisen lämpöä ja huikkasin kiitokset lähtiessäni.

Seuraavalla bussimatkalla tuo lähimmäisen lämpö oli syvästi mielessäni, kun uskaltauduin kysymään kuskilta neuvoa. En ollut ihan varma, mitä kautta bussi kulki ja kysyin menisikö se määränpääni kautta. Autonkuljettaja käänsi penkiltään päätään, tarkasteli minua hetken ja tokaisi "Jaa-a, enpä kyllä tiedä." Sitten hän käänsi päänsä takaisin menosuuntaan keskustelun päättymisen merkiksi. Tyrmistyneenä nousin bussista ja lähdin kännykällä selvittelemään reittivalintaani. Ei se sitten tainnutkaan olla päijät-hämäläistä lähimmäisen lämpöä, ajattelin. Samanlaiseen "mitäs sä nyt tuut kyselee?"-asenteeseen törmäsin myöhemmin muuallakin.

Nyt 1,5 vuoden jälkeen alan ymmärtämään tätä Hollola-lifeä. Täällä maalla eletään periaatteessa kauenpana toisistaan, mutta silti lähellä. Pihalla naapurit moikkaavat, mutta eivät tuppaa kylään. Lenkkipoluilla satunnaiset vastaantulijat saattavat tulla juttelemaan, mutta muihin pidetään kohtelias välimatka ja annetaan mahdollisuus perääntyä keskustelusta. Keskusteluissa ollaan suoria ja välittömiä. Jos bussikuski ei tiedä, mitä kautta kuljetaan, ei sitä jäädä vatvomaan. 

Asiat tapahtuvat omalla ajallaan. Linja-autot lähtevät päätepysäkiltä ajallaan, mutta välipysäkeillä on turha katsella virallisia aikatauluja. Täällä nauretaan tulospaineille ja kaiken mittaroinnille. Tärkeämpää on tekeminen ja työn jälki - se miltä ihmisestä tuntuu, ei se, miltä asiat näyttävät. Hollolassa parasta on luonto ja ulkoilumahdollisuudet. Talvella hiihtoladut alkavat miltei takapihalta. Lähimmälle kaupalle kävelee vartissa. Kunnan palvelut löytyvät kaikki samasta keskittymästä ja lääkärille saa ajan tarvittaessa nopeasti. 

Hollolalaisuus tarkoittaa minulle tietynlaista kiireettömyyttä, välittömyyttä, toisten yksityisyyden kunnioittamista, mutta silti välittämistä. Monen vuoden pääkaupunkiseutulaisen kiireen ja suorittamisen jälkeen tämä hollolalaisuus tekee ihan hyvää.

 

Uusi elämä

Eräänä päivänä heräsin Hollolasta kotiäitinä. Voisin vaikka vannoa, että siitä on vain pari kuukautta, kun olin vielä kiireinen uranainen Espoosta - mutta todellisuudessa lapsen syntymästä on jo 5 kuukautta. En vieläkään osaa käsittää, kuinka valtavasti elämä on muuttunut puolessa vuodessa. Eikä vain vanhemmuuden takia - vaan koko maailma on muuttunut.

Kun 10 maissa havahdun hereille omasta sängystä, vieressä tuhisee lapsi. Yön aikana heräsimme kahdesti syömään. Kasin maissa siirsin lapsen viereeni nukkumaan, kun mies oli lähtenyt töihin. Vuosi sitten olisin ollut jo töissä, pitänyt pari palaveria ja vastannut tusinaan sähköpostia. Äitiyslomalla aika kulkee omaa tahtiaan. Yhdessä päivässä en saa aikaiseksi mitään, mutta yhdessä yössä lapsi tuntuu kasvavan ainakin yhden vaatenumeron verran. Se on kuin aikaparadoksi. Toisaalta mitään ei tapahdu - toisaalta tapahtuu vaikka mitä.

Viime viikolla lapsi viimeinkin alkoi kierähtelemään selältä vatsalle. Seurasimme miehen kanssa yrityksiä kuin suurempaakin sirkusshowta. Kaikki muut samanikäiset lapset osasivat nämä temput jo kuukausi sitten. En tiedä osaanko enää keskustella ns. normaaleista aiheista. Kun joku kysyy, mitä kuuluu, alan selittämään silmät kiiluen, kuinka lapsi on juuri oppinut tarraamaan jalkoihinsa - aivan, kuin hän olisi löytänyt atomin ytimen ja ehdolla Nobelin fysiikan palkinnolle. Onneksi on vertaistukea. Muut äidit ymmärtävät hulluuteni. Turha oli raskausaikana hokea, että "musta ei tuu sitt sellasta äitiä, joka puhuu vaan lapsistaan". Ei ole mitään muita puheenaiheita. Elämässä ei yksinkertaisesti tapahdu muuta!

Tuntuu kuin olisin pudonnut Liisan kaninkolosta toiseen maailmaan. Kaukana ovat pääkaupunkiseudun työkiireet ja tulospaineet. Vielä keväällä suunnittelin, että syksyllä sitten reissaan junalla moikkaamaan kavereita ja työkavereita vauvan kanssa. Pandemia on vienyt viimeisimmänkin innon matkustaa Helsinkiin. Täällä maalla olemme turvassa väenpaljoudelta ja ahtaudelta. Niinä päivinä, kun matkustan bussilla Lahden keskustaan, tuskailen sitä, kuinka lähelle ihmiset tulevat - rattaiden kanssa, kun ei pääse niin kätevästi karkuun.

Vuosi sitten suurimmat haasteeni olivat, kuinka saada markkinointibudjetti kestämään koko vuodelle ja saada sillä parhaat tulokset. Nyt laskeskelen syöttövälejä ja yritän hahmottaa kaupungilta parhaita paikkoja imettää ja vaihtaa vaipat. Kun näen somessa kuvia illanvietoista kaupungin vilinässä, se tuntuu niin vieraalta. Missä vaiheessa näin kävi? Missä vaiheessa "aikuistuin" ja aloin arvostaa rauhallista kotielämää? 

Mikä sitten ei ole muuttunut? Me olemme edelleen miehen kanssa tiimi. Kun ennen laadimme kesäksi sotasuunnitelmia Euroopan valloitukseen, nyt punomme juonia lapsen nukuttamiseen. Kun toinen väsyy hyssyttelyyn ja hytkyttelyyn, toinen astuu tilalle. Illalla sänkyyn nukahtaa kaksi yhtälailla väsynyttä vanhempaa. Euroopanvalloituksia ja yhteistä aikaa on ikävä, mutta ilman lastakin reissaaminen on nyt mahdotonta.

Kun vihdoin palaan äitiysloman jälkeen työelämään, toivon, että voin pitää palan tästä maailmasta: maaseudun rauhallisen ajatusmaailman, ihmisläheisyyden, turhan stressin välttelyn ja seesteisyyden - mutta sitä ennen tämä maailma ehtii muuttua vielä moneen kertaan - toivottavasti parempaan suuntaan.