Vuosi 2020 alkoi lumettomana. Se tuntui vitsiltä, kuin huhtikuulle jatkuvana marraskuuna. Maaliskuussa maailmankaikkeus pisti vitsilinkoon lisää kierroksia ja tuli poikkeusoloja, lomautuksia, sosiaalista eristäytymistä. Ne vaikuttivat koko loppuvuoteen. Ilmaan jäi roima annos epävarmuutta terveydestä ja hyvinvoinnista, maailman taloudesta, töistä, rahasta… Olen seurannut tätä kaikkea kuin kaukaa, vauvakuplasta.
Huomasin vauvakuplan muodostumisen jo alkuvuodesta. Työpaikalla puhalsi muutoksen tuulet, mutta tuuli ei enää kääntynyt suuntaani. Pikkuhiljaa minua ei enää kutsuttu oleellisiin palavereihin ja kokouksissa käytiin keskusteluja aivan kuin en olisi ollut paikalla. Samaan aikaan se sekä ärsytti, että herätteli tulevaan. Miksi suunnittelisin mitään uutta, kun en kuitenkaan olisi valvomassa niiden onnistumista.
Lopulta Korona pakotti irrottautumaan kokonaan arjesta ja vetäydyin lopuksi raskausajaksi Hollolaan rakentamaan pesää. Samalla, kun pesin vauvanvaatteita ja järjestelin lapsen huonetta tuunasin kuplaa ympärilleni. En osannut pelätä sairastumista tai taloudellista ahdinkoa, kun oli haalittava viimeisiä puuttuvia tarvikkeita sekä jännitettävä h-hetkeä.
Heti sen sekunnin jälkeen toukokuussa, kun lapsi syntyi, olisi ollut ihan sama, jos maailmalla olisi jyllännyt 3. maailman sota. Minä näin vain me. Paljon ihmetystä, opettelua ja uusien rutiinien hakemista. Toisaalla harmiteltiin, kuinka ei päästy perinteiselle ulkomaan matkalle. Me emme yrittäneetkään edes minnekään. Pelkkä uudistettu takapihakin tuntui jo mahtavalta ja 1,5 viikkoa mökillä oli seikkailu.
Syksy yritti tuoda lisää murheita. Miehen työpaikan tehdas ilmoitettiin suljettavan ja itse sain kuulla työnantajaltani, että tehtäväni aiotaan lopettaa. Miehen työt jäivät kuitenkin jatkumaan normaalisti ja omat työkuvioni selvenisivät vasta, kun palaisin töihin.
Sen saattoi jo melkein arvata, että kunhan lämpöasteet painuvat nollaan, toinen tautiaalto vyöryää ympärillemme. En siis ollut yhtään yllättynyt, että joulukuussa taas istumme eristyksistä. Vaikka meitä neljän seinän sisällä pyörii kokoajan kolme, kertaakaan en ole toivonut, että mies palaisi toimistolle tai lapsen voisi laittaa jonnekin hoitoon. Sen sijaan on ollut ihanaa, että mies on voinut etätyönsä ohella seurata lapsemme kasvua ja kehitystä joka päivä.
Elämä vauva kanssa on erilaista kuin ajattelin. Se on hitaampaa. Rauhallisempaa. Ja täynnä jokapäiväistä kikatusta. Joka aamu pinnasängyn pohjalta löytyy iloa pursuava tyttö. Joka ilta sänkyyn peitellään uusia asioita oppinut ja kokenut energiapommi. Ei siinä ehdi murehtia maailman menoa, kun täytyy miettiä, miten minä tuosta pienokaisesta kasvatan vastuuntuntoisen, rohkean, elämänmyötäisen, lempeän ja hyvinvoivan ihmisen.
Kun vuosi 2020 tekee loppuaan, minä pelkään, että vauvakuplani puhkeaa. Ensi vuoden puolella on pakko alkaa miettimään töihin paluuta, etsiä isompi asunto ja laskeskella, kuinka pitkälle kotihoidontuella elellään. Ennen pitkää onnellinen yhteiselomme kotona loppuu.
Vuosi 2020 on ollut hyvä meille. Toivottavasti vuonna 2021 elämä on hyvää myös vauvakuplan ulkopuolella.
