BB-Sauli, -Paavo ja -Eva

Presidentin vaalit lähetyvät ja kampanjointi vain tiivistyy. Ehdokkaitahan ovat Eva Biubaudet… eikun Bioobaudet…tai siis Eva. Sari, Sauli, Timo, Pekka, Paavo, Paavo ja …öö..Paavo. Televisiokanavat vilisevät ohjelmia, joissa ehdokkaat pyörivät. Eva ja Paavo (se nuorempi) käväisivät Uutisvuodossa vitsailemassa, Pekka hymyili ja nyökkäili Maria!-showssa (oli menossa Teuvo Hakkaraisen sahalle) ja Paavo (se aina oikeassa muka oleva) uhosi Korkojen kera -ohjelmassa tähtäävänsä lopputaistoon. Ylen A-talkissa neljän suurimman puolueen edustajat kertoivat omia mielipiteitään eurokriisistä.

Kaikesta mediajulkisuudesta huolimatta yhdessä ohjelmassa presidenttiehdokkaat eivät vielä ole ehtineet vierailla - nimittäin Big Brotherissa! Ja miksi ihmeessä eivät? Nuorisoahan on vaikea saada äänestämään, joten BB-talohan olisi mitä mainioin kontaktipaikka. Vielä olisi vissiin vajaa viikko jäljellä tähän mahdollisuuteen. Tai vielä parempaa, suljetaan ne ehdokkaat sinne taloon, kun tämän vuoden BB-voittaja on päätetty. BB-pressakisaa voitaisiin käydä tammikuun vaaleihin asti.

Kerran viikossa talosta äänestettäisiin yksi pois. Viimeiset kaksi taloon jäävä pääsisivät suoraan vaalien 2. kierrokselle. 24h-seurannalla saataisiin oikeasti selville mitä ehdokkaat ovat miehiään tai naisiaan. Rutinoituneimmankin poliitikon maneerit kaatuisivat kuukauden sisällä big brotherin valvovan silmän alla. Säännöllisin ajoin taloon tuotaisiin alkoholia, jotta nähtäisiin kuka oikeasti on absolutisti ja kuka vain sanoo niin useampien äänien toivossa.

Viikkotehtäväksi annettaisiin ajankohtaisia presidenttipelin aiheita. Suvaitsevaisuus-teemalla, Paavo (se muriseva), Sari ja Timo laitettaisiin esittämään Somaliasta tulleita maahanmuuttajia ja Paavo (se jalkapallosta pitävä), Eva ja Pekka karjalohjalaisia maanviljelijöitä, joiden maataloustuet on muutettu maahanmuuttajien sosiaalitueksi. Sauli ja Paavo (se Keminmaalta tuleva) voisivat leikkiä sosiaalitätejä, joiden tehtävä on ratkoa näiden kahden ryhmittymän välille syntyneitä ennakkoluuloja.

Viikolla 7 Sauli voitaisiin lähettää vaihtoon Kreikkaan ja tilalle tuotaisiin Kreikan valtionvarainministeri Evangelos Venizelos keskustelemaan euroalueen rahakriisistä. Viikolla 8 Sari saisi salatehtävän ja hänen pitäisi yrittää käännyttää kaikki talon asukkaat uskoon. Olisi mielenkiintoista nähdä ketä osoittautuu valvonnan alla kuumakalleksi ja keiden välille muodostuu uusia poliittisia salasuhteita. Epätasa-arvoa kilpailutilanteessa saattaisi tietysti aiheuttaa, se että Paavon (se, joka on vielä lisääntymisiässä) täytyisi tammikuussa lähteä kahdeksi viikoksi isyyslomalle.

Eikun onnea vain pressataistoon!

Romanttisen elokuvan kaava

Nuorempana pilasin ystävieni elokuvakokemuksia paljastamalla elokuvan loppuratkaisun. En ollut nähnyt kyseisiä elokuvia, mutta niiden juonet olivat niin ennalta-arvattavia, että ihmettelin kuinka ystäväni pystyivät katsomaan niitä jännittyneenä, arvaamatta miten niissä käy. Tottakai, poika sai tytön, sankari pelastui ja päähenkilö parani yllättäen vakavasta sairaudesta. Pahimpia olivat romanttiset elokuvat. Vaikka kuinka niistä oli yritetty tehdä realistisia ja maanläheisiä, ne AINA loppuivat yhtä siirappisesti.

Perusromanttisen elokuvan kaava on kutakuinkin seuraava: Poika ja tyttö tapaavat. He rakastuvat. Hetken aikaa kaikki menee hyvin. Sitten toisen osapuolen petos paljastuu (hän on valehdellut/ pettänut / jättänyt jotain oleellista kertomatta). Pariskunnan välit tulehtuvat. Pettäjä-osapuoli tekee kaikkensa hyvittääkseen tilanteen, mutta tämä ei auta. Viimein petetty on poistumassa maasta / suuren esiintymisen partaalla / menossa naimisiin jonkun toisen kanssa. Pettäjä ryntää paikalle viime hetkellä, suuri eleisesti ja vannoo kaikkien kuullen rakkauttaan ja pyytää anteeksi. Tällöin petetty viimein tajuaa, että hän todella rakastaa tätä pettäjä-osapuolta, antaa anteeksi ja jättää matkansa/esiintymislavan/uuden sulhasen. Pariskunta suutelee ja yleisö ympärillä hurraa.

Kumpa elämä ympärillä olisikin tällaista. Kuinka monta kertaa sitä onkaan täytynyt itkeä jonkun pojan perään, joka ei viime hetkellä ilmestynytkään junalaiturille, tai sitä ettei unelmien mies tajua heikolla hetkellä pyytää anteeksi. Kuvittele nyt kuinka ihanaa olisi, jos tosi elämä olisi yhtä romanttista draamaa: 

Seisoisit olohuoneessa imuri kädessä. Katseenne kohtaisivat. Miehesi kysyisi, lähdettäisiinkö tänään elokuviin. Sanoisit ettet voisi, koska huomista appivanhempien vierailua varten pitäisi siivota. Mies ottaa imurin kädestäsi, katsoo syvälle silmiisi ja sanoo, että voisitte siivota huomenaamulla yhdessä. Iloissasi myönnyt elokuvareissulle. 

Elokuvan jälkeen vietätte kaunista iltaa ravintolassa. Mies tunnustaisi, että hän juuri muisti, ettei ole maksanut sähkölaskua. Olet pettynyt ja ilmoitat, ettet ehkä voi luottaa mieheesi enää koskaan. Mies vakuuttaa, että tämä oli vain yksi kerta. Olet poistua ravintolasta kyynel poskella, mutta viime hetkellä miehesi pysäyttää sinut ja julistaa kaikkien kuullen rakkauttaan sinuun ja pyytää anteeksi. Ihmiset ympärillänne tuijottavat. Viimein myönnyt antamaan anteeksi ja suutelette näyttävästi ravintolassa, naisten huoneen edessä. 

Totuus on valitettavasti toista. Usein pelkät elokuvaillat ja illallisetkin jäävät pelkäksi haaveksi – saati sitten julkiset rakkaudenosoitukset. Oikeastaan, kukapa todella jaksaisi rakkauselokuvien draamoja jokapäiväisesti. Joku kerran sanoi, että rakkaus on helpompaa, kun se ei tulisesti roihua – tulee vähemmän palovammoja. Ehkä tämän takia olen oppinut arvostamaan romanttisia elokuvia vanhemmalla iällä. Yksinkertaisessa arjessa on helppo elää, mutta pala romantiikkaa ei ole pahitteeksi silloin tällöin. Ja sitten kerrankin, kun se oma unelmien mies pyytää romanttiselle illalliselle, se tuntuu todella luksukselta. Onnelliset loput jääköön elokuviin.

Ten things I hate about – bus transportation

Ra-kas-tan linja-autolla matkustamista. On ihana matkata paikasta toiseen katsellen maisemia tai käyttäen matka-ajan kirjan lukemiseen, puhelimessa puhumiseen tai älykännykän selailuun. Ei tarvitse seurata muuta liikennettä, miettiä mitä reittiä ajaa tai stressata huonoa säätä. Aika kulkee rattoisasti.

Vaikka linja-automatkustelu on minulle luksusaikaa - on paratiisissa mädät omenansakin.
Tässä 10 bussiliikenteen riesaa: 
1. Kiertoajelureitit

Paikasta A paikkaan B kestäisi suorinta tietä 30 minuuttia, mutta koska bussin täytyy kulkea myös paikkojen C, D, E ja F kautta, matka kestää lähes tunnin. Pääkaupunkiseudun julkinen liikenne on suunniteltu, niin että kenenkään ei tarvitse kävellä lähimpää bussipysäkkiä kauemmas eli reitit ovat pitkiä ja kiemurtelevia. Pikku liikunta tekisi ihan hyvää kaupunkilaisille! Jos he vaikka kävelisivät edes sen lähimmän moottoritien varteen, josta bussi kulkisi suoraan isoimpiin keskuksiin, bussimatkat olisivat paljon nopeampia – ja terveellisimpiä. 
2. Leveä kuljetus

AINA täpötäydestä bussista löytyy pari henkilöä, jotka haluavat varata viereisen paikan laukulleen. Ei auta vaikka vieressä seisoisi ja tuijottaisi kärsivästi kohden, laukku ei liiku syliin tai lattialle. Ystäväni kerran tokaisi vastaavanlaisessa tilanteessa kovaäänisesti, että ”Onpas rouvalla iso takapuoli, kun tarvitsee kaksi penkkiä käyttöönsä” ja johan paikka heltisi. 
3. Kiihdytysajokuskit

Punaisiin valoihin pysähdytään äkkijarrutuksella ja liikkeelle lähdetään talla pohjalla. Samoin menetellään pysäkkiä lähestyessä. Vanhat mummot saavat pitää kiinni lonkistansa, jos erehtyvät nousemaan penkistään liian aikaisin. Tällainen äkkipikainen ajotyyli ei varmasti säästä aikaa tai polttoaineitta – eikä varsinkaan matkustajien hermoja.
4. Ilmaisjakelulehti-matot

Viskataanko teillä kotona luetut lehdet lattialle ja odotetaan että joku muu korjaa ne sieltä? Ei meillä ainakaan! Miksi tätä tapahtuu sitten joka päivä julkisissa liikennevälineissä? Ei ole kiva palata töistä kotiin lehtimatolla päällystetyllä kulkuneuvolla – eikä niitä lehtiäkään sen jälkeen voi enää lukea.  Linja-autoissa on usein ilmaisjakelulehtien jakelukori, josta lehden voi ottaa käyttöönsä ja sinne voi myös luetun lehden palauttaa. Ja sitten on olemassa sellaiset asiat kuin roskikset! 
5. Yökerhovuorot

Viikonlopun iltavuoroissa bussista kuuluu kolina, kun tyhjät pullot ja tökit vierivät edes takaisin lattialla. Suomalaisilla on niin kiire päihtyä, etteivät he ehdi odottaa bussimatkan vertaa - matkalle pitää ottaa matkajuomaa. Matka Helsinkiin vielä menettelee kello kahdeksan aikaan, mutta paluumatka kello neljältä yöllä, on kuin yökerhobussissa matkustaisi. Väki huutaa, juo salaa juomiaan, jotkut hädin tuskin pysyvät pystyssä käytävillä ja pahin tapaus yrjöää takapenkille.
6. Sotkijat

Pääkaupunkiseudun kotitalouksista on varmaan piirustuspaperit loppu, kun nuorison on pakko käyttää linja-auton penkkejä piirtoalustoinaan. Päättäjät hoi! Nuoriso voi huonosti, antakaa niille piirustuspaperia!!
7. Näkymätön kuski

Onko se nyt niin vaikeata sanoa kuskille ”Hei” bussiin astuessa ja ”Kiitos” pois astuessa, jos kulkee etuoven kautta? Jos turkkilaisen bussikuskin jokapäiväinen kosketus suomalaiseen kulttuuriin on nyrpeiden matkustajien ynähdykset maksutiskillä, ei mikään ihme, ettei hän ikinä opi puhumaan suomea kunnolla ja kasvaa syrjäytyneeksi maahanmuuttajaksi.
8. Bus-McFiest

Kuvittele tilanne, jossa istut nälkäisenä linja-autossa, matkaa on vielä puoli tuntia ja vieressäsi istuva ottaa esiin laukustaan banaanin ja alkaa mussuttaa sitä äänekkäästi. Tai vielä pahempaa, MacDonaldsin McFiest-aterian! Puoli tuntia vain tuijotat häntä vatsa kurnien ja kuola valuen. Tätä varten linja-autoissa syöminen on kiellettyä!
9. Tyhjän bussin vierustoveri

Suomalaiseen kulttuuriin kuuluu, että linja-auton istumapaikat täytetään järjestyksessä, ensin ikkunapaikat, sitten takapenkin keskipaikka ja kenties yksinistuttavat penkit ja – sitten vasta käytäväpaikat (ellei seurueessa ole enemmän kuin yksi henkilö). Jos tuntematon istuu viereesi lähes tyhjässä bussissa, se on outoa. Sitä heti alkaa kuvitella, että tyyppi on joku outo helluntailainen, joka haluaa käännyttää sinut tai on muuten vain päihteissä.
10. Kuskin mollaaminen

Ei se ole kuskin vika, että linja-auto on myöhässä. Suomessa on surkeita säitä, vaikeita asiakkaita, hankalia liikennejärjestelyjä, tietöitä ja tyhmiä pomoja, jotka suunnittelevat työvuorot päin mäntyä, ja ne kaikki voivat vaikuttaa vuoron viivästymiseen. Jos linja-autopysäkillä odottelu ei miellytä, ainahan voit kävellä tai jonottaa ruuhkassa oman henkilöauton kanssa.

Sieppari ruispellossa ja muita tylsiä kirjaklassikoita

Kesällä etsin lomalukemista ja valitsin Akateemisen kirjahyllystä Sieppari ruispellossa -kirjan, koska olin jo pitkään mieltynyt sen nimeen – ja olihan se klassikko. Mielessäni pyöri kohtaus Clint Eastwoodin elokuvasta Täydellinen päivä, jossa pikkupoika juoksee pellolla, pitkien korsien seassa pakoon kidnappaajaa – siepparia.

Kirjan hankittuani paljastui, että teoksella ei ole mitään tekemistä kidnappaajien kanssa. Eikä myöskään ruispellossa pelattavan baseball-pelin… Kirja kertoo teini-ikäisen radikaali-pojan elämästä 1940-luvun lopulla Amerikassa. Radikaalin pojasta tekee se, että hänet potkitaan ulos koulusta laiskuuden takia ja hän haastaa tovereitaan tappeluihin.

Vastikään lehdessä oli juttu siitä, kuinka nykyajan nuoriso lainaa kirjastosta kyseistä kirjaa tai katsoo Käpy selän alla –elokuvaa kuvitellen, että he saavat kokea jotain todella rietasta ja kohahduttavaa. Pettymys on suuri, kun 40- ja 60-luvun riettaus ei tunnu miltään 2010-luvun teinille, joka voi nähdä enemmän paljasta pintaa aamu-tv:ssä. En lähtökohtaisesti ajatellut kirjan olevan kohahduttava, mutta ajattelin sen olevan – noh, hyvä. Kun se kerran oli klassikko, niin pakkohan sen olisi olla! Olin väärässä.

Samanlaisen pettymyksen koin yläasteella, kun luokkamme pakotettiin lukemaan toinen klassikko, Ernest Hemingwayn Vanhus ja meri. Kyseinen teos oli 130 sivua pelkkää kituuttamista! Juoni menee kutakuinkin seuraavasti: vanhus miettii kalaan lähtemistä, vanhus lähtee kalaan, vanhus odottelee kalan nappaamista, kala nappaa, mutta vanhus ei jaksa nostaa kalaa veneeseen, vanhus uuvuttaa kalaa…pit-kään… kolmen päivän verran! Viimein vanhus saa sidottua siiman veneeseensä ja soutaa maihin. Matkalla hait syövät kalan… Jos satutte näkemään kyseisen kirjan kirjastossa tai kirjakaupan alehyllyssä – JÄTTÄKÄÄ SE VÄLIIN! SE EI OLE SEN ARVOINEN!

En voi kuin ajatella, onko vanhojen kirjaklassikoiden kohdalla tapahtunut Keisarin uudet vaatteet –ilmiö? Kirjat eivät todellisuudessa kestä aikaa ja vaikuttavat nykyihmisen silmissä uuvuttavan tylsiltä, mutta kukaan ei kehtaa sanoa sitä ääneen, koska nehän ovat ”klassikoita”. Se on tyhmä, joka ei ymmärrä niiden hienoutta!

Legenda kertoo suomalaisesta Alastalon salissa –kirjaklassikosta, jota kirjallisuuden alan ammattilaiset kehuvat maasta taivaisiin, mutta kukaan ei tunnusta lukeneensa sitä kokonaisuudessaan. 800-sivuinen teos kertoo Alastalon salissa käytävästä 6 tuntisesta kokouksesta, jossa mm. noin 70 sivua on omistettu kohtaukselle, jossa Härkäniemen isäntä valitsee piippua.

Itse asiassa, R-kioskin halpis pokkarihylly ja sen roskaromaanit alkavatkin vaikuttamaan kovin kiinnostavilta!

Neuvoja teineille

Pari vuotta sitten koin vielä olevani nuori.

Samastuin enemmän 17-vuotiaaseen teiniin kuin 30-vuotiaaseen perheenäitiin (vaikkakin teinit varmaan pitivät minua vanhana tätinä). Sitten jotain tapahtui.

Jäin linja-autossa kuuntelemaan nuorten keskusteluja ja pohdin kuinka ne voivat olla noin naiiveja. Koin äidillistä huolenpitoa heitä kohtaan ja kauhistelin sitä, miten he pukeutuivat. Olin tullut vanhaksi!

Teinien naiivius johtui siitä, etteivät he olleet eläneet sitä extra 10 vuotta, jonka aikana olen kokenut, nähnyt ja oppinut elämän ”perusasioita”.

Tässä siis neuvoja teineille:

1. Syyskuun jälkeen sandaalit ja paljaat kintut on ehdoton ei. Ei, vaikka ulkona olisi joulukuussa 12 astetta lämmintä ja bussilla pääsisi suoraan kotoa ostoskeskukselle. Bussi saattaa hajota mihin tahansa ja sitten olet paljaine kinttuinesi ja sandaaleinesi tienposkessa.
   
2. Jos olet 17-vuotiaana neitsyt, et ole tuomittu vanhaksi piiaksi koko loppuelämäksesi.
   
3. Tupakka saattaa vaikuttaa coolilta koulun takapihan pusikossa kyhjöttäessä, mutta en enää 25-vuotiaana yksin työpaikan pihalla räntäsateessa. Eikä varsinkaan siinä vaiheessa, kun käsivarttasi komistaa nikotiinilaastarit ja kantelet mukanasi inhalaattoria.
   
4. Kahden viikon seurustelu ei vielä tarkoita sitä, että elätte elämänne loppuun asti yhdessä.
   
5. Älä hanki hauskaa sähköpostiosoitetta kuten lirppaliisa@gmail.com tai sexykitten@hotmail.com, vaan ota suosiolla sähköposti muodossa etunimi.sukunimi@. Hauska sähköpostiosoite on varmasti hauska aluksi, mutta siinä vaiheessa, kun alat laittelemaan hakemuksia mahdollisille työnantajille, se ei enää ole kovin hauska. Etkä kuitenkaan halua luopua vanhasta sähköpostistasi, koska sinne on säilötty kaikki kivat viestit.
   
6. Ennen kuin lataat nettiin kuvan itsestäsi mieti tarkkaan haluatko törmätä kuvaan 10 vuoden kuluttua – esimerkiksi appiukkosi tietokoneella.
   
7. Aikuiset oikeasti tietävät paremmin. He vain eivät osaa muotoilla asioita kovin rakentavasti.
   
8. Jos 15-vuotiaana kuvittelet olevasi lihava ja ruma, odotapa 10 tai 20 vuotta. Sitten vasta tajuat, että itse asiassa olit todella vetävä lyyli 15-vuotiaana, mutta nyt sen sijaan…

Työttömyyden hyvät puolet

1. Voitat jokaisen kotiriidan kommentilla: ”Mä oon työtön. Sun pitäisi sääliä mua.”
2. Puhelinmyyjälle ei tarvitse keksiä syytä, miksi et halua tilata Me naisia puoleksi vuodeksi. Kerrot vain, että saat ansiopäivärahaa.
3. On aikaa lukea kaikki kertyneet aikakauslehdet (ajalta kun tilasit Me naisia) ja testata niiden ruokareseptit.
4. Puoliso on tyytyväinen, kun kotiin tullessa olet heti ovella kysymässä, miten työpäivä meni ja keittiössä odottaa läjä suht onnistuneita ruokakokeiluja.
5. Meikittömyys ja nuhjuinen vaatetus kuuluu ”tyyliisi”.
6. Sinulla on vihdoinkin aikaa katsoa kaikki ne tv-ohjelmat, jotka aikaisemmin ovat tulleet aivan väärään aikaan – eli keskellä yötä tai keskipäivällä.
7. Pääset tutustumaan jännittävään alennustarjousten metsästysharrastukseen.
8. Voit tavata moderniin kaupunkilaistyyliin kaikkia äitiys- ja hoitovapaalla olevia ystäviäsi lähikahviloissa, joutumatta kuitenkaan itse etsimään lastenrattaille tilaa.
9. Ehdit urheilla. (Ei tekosyitä)
10. Työvoimatoimistossa on aina joku joka kuuntelee murheitasi.
11. Sinulla on ainainen viikonloppu: Aina voi valvoa, juhlia ja nukkua pitkään.
12. Voit vaihteeksi pyytää kerjäläisiltä rahaa.

Olipa kerran YT:t

Sitä ei koskaan oikeasti toivo pääsevänsä tosi elämän Diili-ohjelmaan, YT-neuvotteluihin. Kun tuo kutsu saapuu postilaatikkoon, iskee epäusko. Aivan kuten Diili-kilpailun osallistujan ensi ajatukset ovat: ”Ihanko totta, minäkö? Voiko tämä todella tapahtua minun kohdallani?” yt-neuvotteluväkeän ensiajatukset pyörivät hämmennyksessä: ”Ei kai meillä nyt oikeasti ketään eroteta? Mehän olemme kuin yhtä perhettä. Onhan tässä mennyt vähän aikaa huonommin, mutta ollaan me huonoista tilanteista aina ennenkin yhdessä selviydytty.” Sitten mielen valtaa Diili-kilpailijan riemun sijaan alakulo.

Kun lähtijöiden määrä varmistuu, työpaikalla syntyy yhteishenkeä. Puhalletaan yhteen hiileen. Mietitään vaihtoehtoja. Pyritään neuvottelemaan. Mitä jos luovuttaisiin lomarahoista? Voisiko sillä pelastaa jonkun. Lasketaan summia uudelleen. Ehkä työnantajan osapuoli on laskenut väärin. Ei vieläkään osata uskoa, että irtisanomiset tulevat olemaan totta. ”Kyllä me tästä jotenkin selvitään! Ei tämä tehtävä ole mahdoton.”

Samaan aikaan tosielämän pelaajien mielessä pyörii toisten arvottaminen. ”Olenko minä parempi työntekijä kuin tuo naapurihuoneen Toni? Sakarilla on enää pari vuotta eläkkeeseen, eikö sen kannattaisi uhrautua? Muistikin sillä jo alkaa pätkiä. Päivi ainakin viettää enemmän aikaa puhelimessa hoitaen omia asioitaan kuin työjuttuja. Kumpi on enemmän vaakalaudalla, minä vai tuo uusi sälli?” Huomaamattaan sitä alkaa arvioimaan muita – niitä lähes ”perheenjäseniä”. ”Olenko minä parempi kuin nuo muut? Näkyykö se myös työnantajalle?” Entiset tiimikaverit muuttuvat nopeasti vastapelaajiksi.

Pahinta on odottelu. Päätökset eivät synny nopeasti. Yt-neuvotteluaika on vähintään 14 päivää. Ne ovat piinallisempia kuin ne 30 minuuttia Diili-palaajien takahuoneessa tulosta odottaessa. Mielessä pyörii vain ”kuka lähtee, kuka jää?”. Kello tikittää hitaasti.

Lopputulos aiheuttaa vastustusta - ”Epäreilua! Onko nämä päätökset nyt tehty oikeiden tietojen pohjalta ja järkevästi?” – mutta todellisuudessa se on huojennut. Ei tarvitse enää odottaa. Jos lähtö osuu omalle kohdalle, työkaverit jäävät kaipaamaan ja toistelevat kuinka hyvä työkaveri sinä olit. Voit alkaa suunnittelemaan uutta tulevaisuutta. Ainahan ne Diili-pudonneetkin mainostavat, kuinka heistä vielä kuullaan. ”Elämä ei lopu tähän!” Pari yhteistä kyynelpisaraa jaetaan. Sitten työyhteisö voi palata pikku hiljaa normaaliin päivärutiiniinsa. Seuraava Diili-tuotantokausi palaa ehkä ensi vuonna.

* Kuvatut tapahtumat ja ihmiset eivät perustu mihinkään todellisiin tilanteisiin tai henkilöihin