Onko pakko olla kaunis, fiksu ja sosiaalinen?

Vähän aikaa sitten Dove-kosmetiikkabrändi julkaisi videon, jossa naiset ympäri maailmaa saivat valita, kummasta ovesta he haluavat kulkea: ovesta, jonka päällä luki ”beautifull” (=kaunis) vai ovesta, jonka päällä luki ”average”(=tavallinen / keskimääräinen). Videon sanoma oli, että jokaisen naisen pitäisi pystyä kulkemaan ylpeänä Kaunis-ovesta, koska kaikki me olemme kauniita. Katselin videota ristiriitaisin tuntein. Onko naisten pakko olla kauniita?

Doven videon voi kokonaisuudessaan nähdä täällä: youtu.be/7DdM-4siaQw

Sana Kaunis asettaa kamalasti paineita. Pitäisi hoitaa ihoa, meikata, värjätä hiuksia, poistaa ihokarvoja, panostaa pukeutumiseen, laihduttaa ja hymyillä. Kamalasti hommaa. Koko ajan tunnen huonoa omatuntoa siitä, että joku näistä asioista on huonolla tolalla. Jos olen saanut varattua kampaajan (joka maksaa maltaita), seuraavaksi pitäisi ottaa yhteyttä kosmetologiin, punnertaa ja  vahata säärikarvoja. Tai voisihan sitä olla vain sisäisesti kaunis, mutta se vasta konstikasta onkin. Kuka nyt jaksaa ajatella kauniisti koko ajan!

Miehet pääsevät niin paljon helpommalla! Eihän kukaan hoe heille, että ”sinäkin olet komeä sisäisesti” ja ”kaikki me ollaan kauniita”! Miehiltä ei odoteta hehkeää ihoa ja tuoksuvaa kuontaloa, vaikka onhan miestenkin kauneusihanteet muuttuneet aikojen kuluessa. Mutta edelleenkin poikien lelut voivat olla mutanttikilpikonnia ja hirviöitä, kun tytöt leikkivät kauniilla nukeilla ja söpöillä poneilla.

Teini-iässä kuvittelin olevani ujo. Muistan, että minulle oli hoettu sitä sanaa koko lapsuuteni, koska en ollut kovin puhelias vieraiden ihmisten kanssa. Samaan aikaan iski kamala tarve olla täydellinen: kaunis, fiksu, kaikkien kanssa toimeentuleva. Opettajat vaativat hyvää käytöstä, vanhemmat hyviä koenumeroita, kaverit hauskaa seuraa. Minä kuten moni ystävänikin taistelimme kaikkien näiden tavoitteiden kanssa yrittäen pärjätä kaikessa samaan aikaan. Koska olin ”ujo”, ajattelin, etten ole yhtä hyvä tyyppi kuin ne sanavalmiit, kauniit, menestyvät ihmiset. 

Ei meikkiä, ei kuvan käsittelyä,
en harjannut edes hiuksia ja otin vain
yhden valokuvan. Tässä mää oon!

Vasta aikuisiällä olen tajunnut, etteivät ujo ja hiljainen ole sama asia. En ollut puhelias vieraiden ihmisten kanssa, koska en tiennyt mitä heille olisin sanonut. Enkä suinkaan arastellut. Minulla ei vain ollut mitään asiaa. Nykyään tiedät, ettei jokaisen ihmisen tarvitse olla äänessä koko ajan. Jonkun on hyvä myös kuunnella. Nykyään tiedän, etteivät ulkonäkö, hyvät numerot ja sosiaaliset suhteet, takaa hyvää elämää.

Jos voisin nyt jutella teini-ikäisin itseni kanssa sanoisin: ”Ei tarvitse menestyä kaikessa. Ei tarvitse olla kaunis, puhelias, fiksu ja filmaattinen. Elämästä nauttii paljon enemmän, kun ei yritä olla hyvä kaikessa. Aikaa säästyy, kun ei yritä puunata itseään täydelliseksi. Voit ihan hyvin mennä siitä ” average”-ovesta ja olla ylpeästi tavallinen!”

Näin otat kiireen kiinni

Ainahan sitä voi meikata vaikka matkalla.

Törmäämme kaverin kanssa sattumalta kaupungilla. ”Mitä kuuluu?”, kumpikin tiedustelee. ”Kiirettä pitää”, kumpikin myöntää. ”Kauhea tahti töissä, töiden jälkeen on niin puhki ettei jaksa mitään tehdä. Kampaaja pitäs varata, lapset viedä anoppilaan…”, kaveri kertoo. Nyökyttelen. Tiedän tunteen. Kun eroamme huikkaamme, että täytyy yrittää sopia joku tapaaminen tässä. Kumpikin tiedämme, että ei tämä tule tapahtumaan. Liikaa kiirettä.

Meillä jokaisella on 24 tuntia käytettävänä vuorokaudessa. Miten toiset saavat siitä enemmän irti kuin toiset? Mietin miten itse saisin tehtyä enemmän. Tässä suunnitelma:

1. Tuhlaatko aikaasi julkiseen liikenteenseen?
Mikään ei kalva enemmän kuin juuri nenän edestä mennyt linja-auto. Ja seuraava bussi menee 8 minuutin päästä! Kamalaa!!! Laskin, että viikon aikana vietän eri bussipysäkeillä lähes neljä tuntia, kun otetaan kaikki vaihdot mukaan. Miten hukkaan heitettyä aikaa! Voisipa sen hyödyntää jotenkin. Samaan aikaan pitäisi harrastaa liikunta joka päivä, mutta ei ehdi. Ratkaisu tähän kaikkeen on: Taukoliikunta bussipysäkillä. Pienet venyttelyliikkeet ja taivutukset sopivat hyvin odotuksen lomaan. Pysäkeille voitaisiin perustaa erilaisia jumpparyhmiä. Samalla tutustuu naapureihin ja ulkosalla ei tule kylmä. Isoimmilla pysäkeillä voitaisiin vetää kunnon ohjattuja tunteja: Kampissa joogaa ja Elielillä Body Pumppia.

2. Eikö sinulla ole omaa aikaa laisinkaan?
Jotkut meikkaa bussissa. Toiset syövät, tai lukevat, puhuvat puhelimessa tai jopa vaihtaa vaatteita. Tässä vielä parempi bussipuuha: hengähtäminen. Kerrankin saa vain olla, katsella maisemia ja istua paikoillaan. Kun bussi tavoittaa määränpäähäsi, voit taas kiirehtiä eteenpäin.

3. Etkö ehdi nähdä kavereitasi – ja arkiaskareetkin pitäisi hoitaa?
Niin monella on kiireinen arki, jota pitää pyörittää työpäivän jälkeen, eikä kavereita ehdi ikinä tavata. Kaikkihan me käydään ruokakaupassa. Miksei sovita tapaamisen sinne? Siinä vihannesosaston ja maitohyllyn välissä ja lihatarjouksia vertaillessa ehtii hyvin vaihtaa ne tärkeimmät kuulumiset. Ja kun olet päässyt kassalle sekä perheen ruokahankinnat että kaveruussuhteet on hoidettu.

4. Liian vähän unta?
Etkö ole ehtinyt nukkua viime aikoina – ja töissä väsyttää? Työpaikan lepohuonettahan ei kukaan uskalla käyttää, jottei saa laiskottelijan leimaa. Mutta erinomainen lepopaikka löytyy hotelli helpotuksessa. Siinä asioita hoitaessa voi helposti sulkea silmänsä hetkeksi ja levätä minuutin  - tai kymmenen. Ja työkaverit luulevat, että siellä on vaan vähän isompi hätä menossa. Päiväunien jälkeen töitä jaksaa taas tehdä ihan erilaisella intensiteetillä.

5. Pitäskö siivota?
Helsingin Sanomien toimittaja paljasti vähän aika sitten hyvän siivousniksin. Laita lapselle fleeceä päälle ja heitä sohvan alle karkkeja. Pöypallot on tiessään! Samalla taktiikalla voit yhdistää siivouksen ja urheilun. Pitäisikö tehdä vatsalihas-, punnerrus- ja lankkuliikkeitä? Vaihda jumppa-asuksi fleecehuppari ja käy asunnon eri kulmissa möyrimässä. Lattia kiiltää ja lihakset kehittyvät.

Ei kun toimeksi – kiire haltuun!

Ai, ei vietetä naistenpäivää?

Nytkö ne on viemässä minulta sen ainoan päivän, jolloin sinkku nainenkin voi saada ruusuja ihan vain olemalla oma itsensä?, ajattelin. Sain nimittäin kutsun tapahtumaan nimeltä ”Emme juhli naistenpäivää”. 

Kyseessä on UN Womenin kampanja, jossa halutaan nostaa esiin, että vielä ei ole syytä juhlia naistenpäivää, koska edelleen joka 3. nainen on väkivallan uhri. Kampanjaan liittyy hastagi ”#jokakolmas on liikaa” – siis ei nainen – vaan väkivallanteko. Kuulemma joka 3. nainen on kokenut väkivaltaa. ”Emme juhli naistenpäivää”-tapahtumassa kehotetaan antamaan naistenpäivän ruusuihin varatut rahat niitä tarvitsivimme naisille. Aate tapahtuman taustalla on kylläkin kaunis, mutta epäreilu. Ei vain siksi, että sinkkunaiset jäävät ilman ruusuja – vaan myös miesten takia.

Tämän viikon torstaina vietetään myös Minna Canthin ja tasa-arvon päivää. Jo pitkän aikaa tuttavapiirini miehet ovat maukuneet siitä, että pitää miestenpäivääkin juhlia, jos kerran naistenkin  – tasa-arvon nimissä. (Tiedoksi, että sellainenkin on: 19. marraskuuta.) Tämä kertoo aika paljon Suomen tasa-arvotilanteesta. Meillä tasa-arvo on viety niin pitkälle, että miehet tuntevat itsensä epätasa-arvoisiksi. Viimeisin aloite tilanteen stabiloimiseksi on ollut hoitovapaan muutos niin, että naiset saataisiin aikaisin työelämään ja isejä kannustetaan jäämään kotiin hoitamaan lapsia. Toisaalla pyristellään vasta sitä kohti, että naisilla olisi oikeus ylipäätänsä mennä töihin. Meillä ne eivät jumakauta meinaa mennä töihin, vaikka kuinka annettaisiin.

Suomessa naiset ovat koulutetumpia kuin miehet, sanoo Tilastokeskus. Meillä naiset saavat sanoa – ja sanovatkin -  mielipiteensä hyvin vapaasti, tietävät miehet. Meillä jokainen ihminen on oikeutettu terveudenhoitoon, koulutukseen, asuntoon ja ravintoon – sukupuolesta riippumatta. Meidän ei siis enää paikallisesti tarvitse taistella naistenoikeuksien puolesta – mitä nyt parempaa palkkaa voisi saada.

Kuolemansyytilaston mukaan Suomessa kuoli vuonna 2009 väkivallan seurauksena 110 henkilöä. Heistä 27 oli naisia. Loput 83 olivat miehiä. Miehillä on siis tilastollisesti suurempi todennäköisyys joutua väkivallan uhriksi. Miksi siis pitäisi vaatia väkivallatonta kohtelua vain naisille? Lopetetaan Suomessa naistenpäivä! Ei vietetä ”Emme juhli naistenpäivää”-päivää! Miten olisi tasa-arvoisesti ”yksikin väkivaltateko on liikaa”-päivä?

Saa mulle silti antaa ruusuja!

UN Women tukee naisten oikeuksia maailmanlaajuisesti ja pyrkii näin poistamaan epätasa-arvoisuutta: www.unwomen.fi

Onnellisen elämän manifesti

Huomasin tässä eräänä päivänä hokevani ”sitten kun”. ”Sitten, kun opiskelen lisää, voin edetä urallani, eikä tarvitse enää murehtia rahahuolista.” ”Sitten, kun löydän unelmien miehen, voin perustaa perheen ja elää onnellista kotielämää.” ”Sitten, kun olen vanha, olen viisaampi enkä tee niin paljon virheitä.” ”Sitten, kun tämä kaikki on tehty, olen onnellinen...”

Havahduin. Mitä, jos ”sitten” ei koskaan tulekaan. Mitä, jos en koskaan tapaa unelmieni miestä, pääse opiskelemaan tai vaikka elä vanhaksi ja viisaaksi. Mitä, jos vaikka kuolen huomenna ja kaikki jää haaveeksi. Miksi en voisi olla onnellinen nyt?

Oikeastaan minulla on kaikki eväät onneen: vakituinen työ, josta pidän, rakastavan vanhemmat, oma koti, kohtuullisen kohdallaan oleva terveys, rahaa ruokaan ja vähän luksukseenkin sekä ystäviä, joiden kanssa jakaa murheet ja onnistumiset. Miksi tämä ei riitä? Aina, kun joku tärkeä asia on saavutettu, nautin siitä vain hetken ja sitten alan suunnittelemaan seuraavaa tavoitetta. Oikeastaan siis ei uusi tutkinto, puoliso, eteneminen uralla, perheen hankkiminen tai vanheneminen tee minusta yhtään onnellisempaa kuin juuri nyt.

Rupesin miettimään mikä elämästä oikeastaan tekee onnellisen ja tajusin, että onni on pienissä hetkissä; Siinä hetkessä, kun saa opiskelut saavutettua. Kun tutustuu ihanaan uuteen tyyppiin. Kun iso työprojekti saadaan loppuun. Arpaonnen osuessa kohdalle. Kun tapaa kaverin kanssa pitkästä aikaa. Kesäilloissa. Pyöräretkissä. Pitkissä sunnuntaiaamu-unissa. Illanistujaisissa. Auringonlaskuissa. Pulkkamäessä. Kohtaamisissa. Näitä hetkiä on ympärillä koko ajan ja paljon. Kun vain tajuaisi pysähtyä ja nauttia niistä.

Näitä listatessani laadin onnellisen elämän manifestin. Se menee näin:

Et tiedä kuoletko huomenna vai 60 vuoden kuluttua, joten nauti elämästä nyt eikä huomenna!

Asenne on tarttuvaa – sekä negatiivisuus, että positiivisuus. Mieti kumpaa haluat ympärillesi – elä sen mukaisesti.

Jos elämässäsi ei ole mukavaa, muuta se. Kukaan muu ei tee sitä puolestasi.

Vain ne murheet ovat oikeita, jotka jäävät jäljelle, jos menettäisit muistisi. Muu on vain päänsisäistä.

Nauti pienistä hetkistä. Pysähdy ja katso ympärillesi. Niitä on tuhansia päivässä.

Nyt olen kutakuinkin puoli vuotta yrittänyt elää tämän manifestin mukaisesti. Aina se ei ole ollut helppoa. Kun taivaalta sataa räntää ja kylmä vihloo kirpaisevasti lonkkia, onnen hetket ovat olleet kaukana, haudattuna alitajumman rajamaille. Mutta sitten –  olen huomannut istuvani bussissa ja pohtivani kuinka mahtavaa on matkata sisätiloissa, lämpimässä ilman huolen häivää kohti kotia. Ennen kaikkea olen ruvennut huomaamaan kuinka paljon päivän aikana on hetkiä, jolloin kaikki on vain hyvin. Ja kuinka paljon maailmassa on asioita, jotka tekevät iloiseksi.

Välillä ajattelen, että taidan olla ihan sekaisin. Eihän kukaan voi olla onnellinen aina! Tai jos on, se johtuu varmasti jostain sairaudesta. Ehkä minulla on aivokasvain, joka sörkkii aivojen onnentuntemuksia aiheuttavaa sopukkaa. Ja mitä oikeutta minulla on nauttia elämästä? Toisella puolella maailmaa kärsitään nälänhädästä ja täällä minä vain nautin lämpöisistä bussikyydeistä. Mutta toisaalta – mitä se on keneltäkään toiselta pois, jos nautin elämästä – ketään muuta satuttamatta. Ja enhän minäkään ole onnellinen aina. Välillä pitää olla huonoja päiviä, jotta hyvät päivät tuntuvat hyviltä.

Facebookissa kiertää tällä hetkellä haaste, jossa seitsemän päivän ajan pitää joka päivä listata kolme positiivista asiaa. Kehotan kaikkia kokeilemaan tätä. Voit vaikka huomata olevasikin onnellinen.

Vaikeiden tilanteiden some

Some on ihana. Some mahdollistaa sen, että voin olla yhteyksissä kaikkien ihmisten kanssa kaiken aikaa. Tai siis ainakin niiden, jotka käyttävät samaa somekanavaa – ja suostuvat ystäväkseni. 

Kun vuonna 2007 liityin Facebookiin, silloisen työkavererini kannustamana, en voinut tietää, että tästä välineestä tulisi yksi tärkeimmistä kommunikointi- ja tiedonsaantivälineistä ikinä. Se pitää minulle seuraa yksinäisinä iltoina. Se pitää minut yhteydessä ystäviini, jotka muutoin unohtuisivat. Se tuo minulle valtavan määrän uutta tietoa videoiden, testien, uutislinkkien ja hassunhauskojen kuvien muodossa. Mutta se on tuonut elämääni myös lukuisia uusia, vaikeita tilanteita. 

Tässä vain osa niistä:

Too much information

Eräänä päivänä avasin facebookin ja siinä etusivulla oli jonkun tuntemattoman naisen kohtu. Siinä se möllötti uutisfeedini päällimmäisenä. Nainen oli halunnut kerto kaikelle kansalle olevansa raskaana ja laittanut ultraäänikuvansa faceen. Koska ystäväni oli käynyt häntä onnittelimassa, kuva pompsahti myös hänen kavereidensa uutisvirtaan. Harvoin sitä tulee toisen ihmisen sisimpään tuijotelutua niin syvästi.

Note to myself: Kaikkea ei tarvitse jakaa kaikille – käytä yksityisyyyssuodatusta.

”Mä en leiki sun kaa”

Eräässä työpaikassa, kollegani toivotti minut halauksin tervetulleeksi 1. työpäivänäni. Kuljimme hänen kanssaan joka paikkaan: lounaalle, kokouksiin ja kahvitauolle. Luulin, että olimme hyviäkin ystäviä. Uskaltauduin laittamaan hänelle facebook-ystäväkutsun – vahingossa jopa kahteen kertaan. Sitten eräänä päivänä hän pysäytti minut käytävällä ja sanoi ”Seela, halusin vain sinun tietävän, että minä pidän facebookissa vain lähimpiä kavereitani ja sen takia en ole hyväksynyt sinua siellä ystäväkseni.” Se oli kuin läpsäys vasten kasvoja. Varsinkin, kun tiesin, että hän oli hyväksynyt fb-kaverikseen toisen kollegamme. Mieleen palasi muistot lapsuuden hiekkalaatikon reunalta, jossa joku sanoi ”Mä en leiki sun kaa. Mä en oo sun kaveri”.

Note to myself: Jos et hyväksy toista somekaveriksesi, älä selittele miksi. Se on kuin veista kääntäisi haavassa.

Kokoajan jonkun synttärit

Entisaikaan minulla oli tapana onnitella henkilöä, jos muistin, että hänellä oli syntymäpäivä. Nyt facebook pitää ilmoituksillaan huolen, että olen koko ajan tietoinen siitä kenen syntymäpäivä on minäkin päivänä. Ensin pidin periaatteena, että onnittelen tietysti kaikkia - parhaassa tapauksessa etsin jonkun kivan kuvan onnitteluviestiin. Mutta jossain vaiheessa ystäväpiirini kasvoi niin suureksi, että onnitteluviestejä pitäisi olla laittamassa joka päivä, enkä kertakaikkiaan ehdi huomioida kaikkia. Ja sitten tulee huono omatunto siitä, että miksi tuo yksi sai onnittelut ja kivan kuvan, mutta tuo toinen ei!

Note to myself: Palaa vanhanaikaisiin postikortteihin.Lähetä vain niille joiden osoitteen tiedät.

Someraivo

Someraivo syttyy sekunneissa. Se lähtee käyntiin siitä, kun joku lataa nettiin videon, kirjoituksen tai kuvan, jossa kuvataan joku vääryys. Ihmiset innostuvat sadattelemaan kuinka kamala asia on. Haukutaan väärintekijät. Levitetään linkkiä/kuvaa/videota, jotta kaikki tietävät kuka se ”mulkku” oli. Ja maailmansotien tasolle yltävä nettiselkkaus on valmis. Harva vaivautuu kaivautumaan asiaan syvemmälle. Viime talvena facessa pyöri video, jonka oli kuvannut mies ratin takana. Hän halusi näyttää kuinka idiootti rekkakuski ajoi liian lähellä hänen autoaan. Autoa, jonka kyydissä nukkui pieni lapsi. Video levisi kulovalkean tavoin netissä. Rekkakuskit haukuttiin ajattelemattomiksi. Kukaan ei tullut ajatelleenksi kuinka pienen pojan isä vaaransi ajoa, keskittymällä kuvaamiseen, eikä edessä olevaan tiehen. 

Toinen tapaus: Lauttasaaressa joku oli nähnyt miehen kameran kanssa koulun lähellä ja ilmoitti tästä paikallisessa facebook-ryhmässä. Pedofiili!, yleisö pelästyi. Joku tiesi kyseisen miehen. Toinen kysyi, että kai kameramiehen bongannut oli soittanut poliisit paikalle. Tuliko kenellekään mieleen, että kameran kanssa liikkuminen koulun lähellä ei ole rikollista eikä varsinkaan tee kenestäkään vielä pedofiiliä? Ja nyt pienellä paikkakunnalla kyseinen mies on saanut rikollisen leiman.

Note to myself: Älä lähde raivoon mukaan.

Kielletty some

Aloitin taannoin yrityksessä, tehtävänkuvanani mm. sosiaalisesta mediasta vastaaminen. IT-perehdytyksessä minulle sanottiin, että muistathan sitten, ettei somessa saa kirjoittaa _mitään_ tästä yrityksestä. Olin vetää pullat kurkkuun. Mites sitä sosiaalisen median markkinointia olisi sitten tarkoitus tehdä?, kysyin. Toisessa työpaikassa menin hehkuttamaan facebook-sivullani loppuun vietyä projektia. Joku verkkoviestintäosastolla veti herneen nenään. Omista töistä ei saisi kuulemma kirjoittaa mitään somessa. Siellä ne suljetun profiilini vajaat 100 fb-ystävääni olivat nyt saaneet tietää jotain salaista – että olin ihan oikeasti ylpeä työstäni. Muutahan en oikeastaan ollut edes kertonut.

Välillä ihmetyttää yritysten asennoituminen sosiaaliseen mediaan. Samaan aikaan, kun yritetään saada mainetta uskottavana yrityksenä sekä kerätä seuraajia Twitterissä ja Facebookissa, kielletään työntekijöiltä sananvalta. Tässä vähän uutisia: Sosiaalinen media koostuu ihmisistä. Myös työntekijät ovat ihmisiä. Heillä on ystäviä ja seuraajia. Jos edes yrityksen työntekijä ei puhu somessa työnantajastaan hyvää, miksi kukaan muukaan puhuisi.

Note to myself: Puhu hyvää työpaikastasi.

Rikolliset netissä

Joululomien alla somekansaa peloteltiin sillä, että ei kannata kertoa lomamatkoistaan sosiaalisessa mediassa, koska murtovarkaat saavat tällöin tiedon milloin et ole kotona. Lehtien palstoilla unohdettiin mainita, että somessa ei kannata myöskään kertoa käyvänsä töissä, tapaavansa kavereitaan tai käyvänsä kaupassa, koska suurinosa murtovarkauksista tapahtuu kirkkaaseen päiväsaikaan. Somessa ei kannata myöskään kertoa omistavansa kallista moottoripyörää, arvokkasta rannekelloa tai ihanaa aviomiestä, koska joku sitä tarvitseva, voi sen viedä.

Note to myself: Älä hyväksy murtovarkaita facebook-kavereiksesi.

Suomalaisen sään ytimessä

Katson ulos ja mietin onko päivä vai yö. Yhtä pimeää. Harmaat pilvet peittävät taivaan, niin ettei auringosta näy pilkahdustakaan, vaikka kello on 12 päivällä. Mietin miksi ihmeettä esi-isämme päättivät asettua näille konnuilla tuhansia vuosia sitten. 

Arkkitehti katseli ympärilleen ja päätti -
tehdään jotain yksinkertaista.

Italian korkeudella olisi odottanut jatkuva vehreys ja kohtuullinen lämpö. Kuka muu tänne olisi jäänyt karua maata kylvämään kuin jääräpäinen sisupussi. ”Ja minähän kylvän tähän maahan vaikka mautonta perunaa, jos muu ei kasva!”, esi-isämme on varmasti raivonnut maata auratessaan – ja lopulta kansoittanut maan yhtä jukuripäisillä lapsenlapsillaan. Ei mikään ihme, että Suomessa sisu on kansanylpeys.

Aurinkoisen kesän ja kauniin värikkään syyskuun jälkeen harmaa ja märkä marraskuu tuntuu aina yllätykseltä. Poissa on kirkkaat värit ja lämpö. Tilalla on sumuista kosteutta ja kylmää, joka hiipii paksuimmankin toppatakin hiha-aukoista sisään jäätämään ihoa. Kylmä karaisee – niinhän sanotaan. Ja tätä samaa jatkuu pahimmillaan tammikuun alkuun asti. Kosteuden mukana saapuu flunssakausi. Terveyskeskuksissa jonotetaan influenssarokotteita kuin leipää pula-aikana. Lämpöä tulee ikävä.

Ei tarvitse pohtia miksi kansastamme on tullut yksinäisyydessä jurottava lauma , joka ei tervehdi vastaantulijoita. Ei meilläpäin ole ollut tapana olla sosiaalisia. Täällä aurinko laskee marraskuussa kolmen- neljän maissa. Entisaikaan silloin painuttiin sisälle lämpimään, oman väen pariin. Ei ollut aikaa viettää turuilla ja toreilla. Lyhyt päiväsaika vietettiin töitä tehden. Milloin siinä nyt ehtisi vaihtaa kuulumisia tuttujen ja tuntemattomien kanssa, kun leipä oli saatava pöytään? Olemme ahkera kansa. Työ ensin, lepo sitten.

Espoolaisessa lähiössä ulkona nököttävät rakennukset sulautuvat sumuiseen säähän. En voi kuin muistella ulkomailla näkemiäni taloja, joiden rakennuskulttuuri on saanut innoituksensa luonnon väreistä ja muodoista. Pitäähän se meilläkin tavallaan paikkansa. Ehkä noiden betonihökkeleiden suunnittelija on miettinyt, että talot sopivat hyvin suomalaiseen luontoon ja sen väreihin – ainakin marraskuussa.

Oikeastaan suomalainen syystalvi on tehnyt meistä sen mitä me olemme. Olemme ahkera, jukiripäinen kansa, joka ei kylmää pelkää tai naapuria morjesta. Jos nyt muuttaisin ulkomaille auringon lämpöön, alkaisikohan liika valo, leppoisa työhenki ja ylisosiaaliset ihmiset ahdistamaan? Osaisinko asua maassa, jossa kynttilän valossa, sohvannurkassa kyhjöttäminen perjantai-iltana ei olisi yleinen harraste? Tulisiko minulle Suomen pimeää syksyä ikävä?

Tosielämä on tuolla jossain

Kaikki on nykyään netissä. Yritin varata pankkineuvotteluaikaa Danske Bankiin, mutta Espoosta ei löydynyt yhtään konttoria. Viimein, kun sain varattua ajan Helsingin pääkonttoriin, virkailija soitti ja kysyi voisimmeko hoitaa tämän puhelimitse. Toinen vaihtoehto olisi kuulemma verkkoneuvottelu – mikä lie se sitten olikin. Valitsin puhelimen.

Kävin työterveyslääkärin lähetteellä verikokeessa. Varasin puhelinajan kuullakseni tulokset. Lääkäri hiukan närkästyneenä soitti ja sanoi, että olisin voinut lukea tulokset myös Oma Mehiläinen –palvelusta. Reseptitkin ovat nykyään eReseptejä eli ne toimitetaan sähköisesti.

Kirjakauppaankaan ei tarvitse enää lähteä. Opukset saa ostettua tabletin sovelluskaupasta. Lehtitilaukset voin perua. Ne voi lukea sähköisesti. Tutustuin nettijoogaan tietokoneen ja oman joogamaton avulla olohuoneessani.  Vaatteeni ovat Zalandosta. Kauppaostoksetkin voisin tilata Alepan Kauppakassi –palvelusta. Enää ei tarvitsisi siis poistua kotoa kuin töihin – tai voisinhan senkin tehdä etänä.

Netissä kaikki on paljon vaivattomampaa, kauniinpaa ja mielenkiintoisempaa ja uudet laitteet tekevät netissä olosta entistä helpompaa. Ostin uuden tabletin. Nyt yhdellä kädenheilautuksella olen Instagramissa, Pinterestissä, Spotifyssa ja Google+:ssa - samanaikaisesti. Netissä olen hyperaktiivinen näpertelijä, joka virkkaa, valokuvaa ja askartelee. Kirjoitan kahta blogia, järjestän ystävätapaamisia Doodlen avulla sekä joogaan Youtuben äärellä.

Mutta netti vääristää elämää. Kun istuu päivät pitkän kotona koneen ääressä, sitä alkaa kuvittelemaan, että elämä on tuolla ruudun takana. Sitä luulee tuntevansa kaverinsa pelkän Facebookin perusteella ja hallitsevansa elämäänsä nettisovelluksilla. Netiltä on helppo piilottaa epätäydellisyytensä ja someen valita valokuvat, jossa vatsamakkarat eivät näy.

Kävin treffeillä. Nettideittikirjoituksen perusteella mies oli urheilullinen, hauska ja sosiaalinen. Treffeillä kohtasin perusjampan, joka ei meinannut saada sanaa suustaan. Ihmettelin mihin katosi se itsevarmanoloinen tyyppi, johon netissä olin tutustunut. Ei siitä vuosisadan rakkaustarinaa syntynyt, mutta muistuipahan mieleen, että tosielämä on tämän ruudun ulkopuolella. Vatsamakkarat, aidot ihmiset ja kaikki.