On maanantai. Asunnossa kaikuu hiljaisuus. Nurkissa lojuu koiran leluja, mutta mistään ei kuulu tasaista hengitystä tai tassujen rapinaa vasten parkettia. Poikaystävä on jättänyt eteiseen lenkkarit odottamaan. Takana on ihana viikonloppu, mutta nyt kumpainenkin näistä on palannut toiseen kotiinsa viikoksi - ja olen taas yksin.
Puhuimme ystäväni, kahden lapsen äidin kanssa yksinolemisesta. Ystäväni puheista ei jäänyt epäselväksi, että hän rakastaa täysillä lapsiaan - mutta hän silti toivoo, että voisi edes joskus olla yksin. Ymmärrän häntä täysin. Vanhemmuus on täysiaikaista ja kokonaisvaltaista. Vanhempi ei voi extempore lähteä joogatunnille tai Italian reissulle. Se illan viimeinen hetki, kun saa puoli tuntia rauhassa katsoa Netflixistä hömppää, on harvinaista laatuaikaa. Silti voin kertoa teille, että yksinoleminenkin on rankkaa.
Yleensä pyrin täyttämään viikkoni ohjelmalla: spinningillä, joogalla, piirtämällä, tekstiä luomalla ja kavereita tapaamalla. Mutta aivan jokaista sekunttia arki-illoista ei jaksa ja voi ohjelmoida - ja silloin koittaa yksinäisyyden vaikein osio: liika aika ja liika ajattelu. Päässä pyörii tuhansia kysymyksissä: "Miksi se yksi ei vastaa viesteihin - onko sillä kaikki hyvin? Onko se suuttunut vai stressaantunut?", "Miten se toinen jaksaa elämänmuutosten murroksessaa ? Voisinko jotenkin auttaa?", "Eihän se kolmas uuvuta itseään töihin, kun sillä ei ole koskaan aikaa? Pitäisikö soittaa ja kysyä?", "Miten pikkukoira voi, kun en kuule siitä mitään"? ja "Vieläkö rakas rakastaa vaikka ei nähdä joka päivä?".
Suurin osa näistä kysymyksistä on ihan turhia, eivätkä ne murehtimalla ratkea. Silti, mitä enemmän vietän aikaa itsekseni, sitä suuremmaksi nämä huolet kasvavat ja lopulta kaikki eskaloituu huonosti nukuttuihin öihin, stressiin ja ikävään.
Ja minulla on kuitenkin elämässäni kaikki hyvin. Voin vain kuvitella, miltä tuntuu yksinjääneeltä vanhukselta, jolla ei ole ketään, jolle jutella ja jonka kunto ei riitä liikkumiseen sinne, missä on ihmisiä. En tiedä onko tämä liika ajattelu naisten vaiva, ikäkysymys vai henkilökohtainen ongelma - mutta ilmeisesti pitäisi hankkia lapsia, jotta olisi muuta ajateltavaa.
keskiviikko 25. huhtikuuta 2018
tiistai 17. huhtikuuta 2018
Ihmemaassa
Välillä työelämässä tuntuu siltä, että olisin pudonnut kaninkolosta johonkin ihmemaahan, jossa elämä on jännittävän ihmeellistä, mutta jossa kaikki luonnonlait eivät toimi aivan kuten muualla ja ympärillä pyörii omantakeisia ihmisiä. Tunnistatko sinäkin nämä hahmot omalta työpaikaltasi?
Irvikissa - Irvikissa hymyilee isoa leveää hymyä, joka yltää korvasta korvaan. Hän on hyvä kuuntelija ja antaa viisaita vinkkejä työprojekteihin tai tekemisiin, mutta kun tulee toiminnan aika, hän katoaa. Ei vastaa sähköposteihin tai kokouskutsuihin. Saattaa löytyä puusta.
Hullu hatuntekijä - hullu hatuntekijä pyörittää hullua teeseuruetta. Hän on kovaääninen ja vahva mielipiteistään. Teeseurueensa kanssa hän ruotii kaikki työpaikan ongelmat ja antaa kovasanaisesti palautetta, jos on tarve. Hän kuitenkin pelkää herttakuningatarta eikä uskalla kyseenalaistaa tämän auktoriteettiä.
Valkoinen kani - Valkoisella kanilla on aina kamala kiire ja hirveästi hommaa. Kiireessä hän häslää, mutta saa kuitenkin paljon asioita aikaan. Valkoiseen kaniin kannattaa tutustua, koska hänellä on suhteita kaikkialle ja asemansa puolesta hän voi vaikuttaa moneen.
Kaalimato - Kaalimadon löytää usein työpaikan tupakkapaikalta. Äkkituntumalta hän voi vaikuttaa ankaralta ja epäystävälliseltä, mutta kun häneen tutustuu paremmin, saatat saada työkokemuksen kartuttamia kallisarvoisia neuvoja haasteiden selättämiseen.
Herttakuningatar - Herttakuningatarta ajaa intohimo työtään kohtaan. Hänellä on vähän kärsivällisyyttä eikä hän pelkää näyttää tunteitaan. Kun hommat eivät toimi, hän on valmis mestauttamaan ihmisiä. Auktoriteetillaan hän saa ihmiset tekemään asioita, mutta kun hän kääntää selkänsä, hänen asettamansa tavoitteet unohtuvat.
Liisa - Liisa on nuori, kohtelias, kunnianhimoinen ja kiinnostunut muista, mutta auttamattoman lapsellinen ja naiivi. Hän tekee välillä vääriä johtopäätöksiä ja loukkaantuu helposti toisten käytöksestä. Hän pyrkii aina tekemään parhaansa, mutta ei aina tiedä, mitä se on.
Elämäni aikana olen törmännyt jokaiseen yllämainittuun hahmoon työn parissa, mutta silti kaikista huonoista puolistaan huolimatta jokaisella hahmolla on ollut myös tärkeä roolinsa työyhteisössään. Meistä jokaisesta löytyy pala Irvikissaa, Hullua hatuntekijää, Valkoista kania, Kaalimatoa, Herttakuningatarta ja Liisaa - osaa enemmän, jotain vähemmän. Välillä uusi tilanne työssä, ikä tai uusi asema voi tuoda meistä esille aikaisemmin näkemättömän hahmon. Kaikesta omintakeisuudestaan tai erilaisista luonnonlaeista huolimatta ihmemaa voi silti olla hyvin toimiva työpaikka.
Irvikissa - Irvikissa hymyilee isoa leveää hymyä, joka yltää korvasta korvaan. Hän on hyvä kuuntelija ja antaa viisaita vinkkejä työprojekteihin tai tekemisiin, mutta kun tulee toiminnan aika, hän katoaa. Ei vastaa sähköposteihin tai kokouskutsuihin. Saattaa löytyä puusta.
Hullu hatuntekijä - hullu hatuntekijä pyörittää hullua teeseuruetta. Hän on kovaääninen ja vahva mielipiteistään. Teeseurueensa kanssa hän ruotii kaikki työpaikan ongelmat ja antaa kovasanaisesti palautetta, jos on tarve. Hän kuitenkin pelkää herttakuningatarta eikä uskalla kyseenalaistaa tämän auktoriteettiä.
Valkoinen kani - Valkoisella kanilla on aina kamala kiire ja hirveästi hommaa. Kiireessä hän häslää, mutta saa kuitenkin paljon asioita aikaan. Valkoiseen kaniin kannattaa tutustua, koska hänellä on suhteita kaikkialle ja asemansa puolesta hän voi vaikuttaa moneen.
Kaalimato - Kaalimadon löytää usein työpaikan tupakkapaikalta. Äkkituntumalta hän voi vaikuttaa ankaralta ja epäystävälliseltä, mutta kun häneen tutustuu paremmin, saatat saada työkokemuksen kartuttamia kallisarvoisia neuvoja haasteiden selättämiseen.
Herttakuningatar - Herttakuningatarta ajaa intohimo työtään kohtaan. Hänellä on vähän kärsivällisyyttä eikä hän pelkää näyttää tunteitaan. Kun hommat eivät toimi, hän on valmis mestauttamaan ihmisiä. Auktoriteetillaan hän saa ihmiset tekemään asioita, mutta kun hän kääntää selkänsä, hänen asettamansa tavoitteet unohtuvat.
Liisa - Liisa on nuori, kohtelias, kunnianhimoinen ja kiinnostunut muista, mutta auttamattoman lapsellinen ja naiivi. Hän tekee välillä vääriä johtopäätöksiä ja loukkaantuu helposti toisten käytöksestä. Hän pyrkii aina tekemään parhaansa, mutta ei aina tiedä, mitä se on.
Elämäni aikana olen törmännyt jokaiseen yllämainittuun hahmoon työn parissa, mutta silti kaikista huonoista puolistaan huolimatta jokaisella hahmolla on ollut myös tärkeä roolinsa työyhteisössään. Meistä jokaisesta löytyy pala Irvikissaa, Hullua hatuntekijää, Valkoista kania, Kaalimatoa, Herttakuningatarta ja Liisaa - osaa enemmän, jotain vähemmän. Välillä uusi tilanne työssä, ikä tai uusi asema voi tuoda meistä esille aikaisemmin näkemättömän hahmon. Kaikesta omintakeisuudestaan tai erilaisista luonnonlaeista huolimatta ihmemaa voi silti olla hyvin toimiva työpaikka.
keskiviikko 4. huhtikuuta 2018
Syntymähumalassa
"Siis aivan mahtava olo!!!" Kävelen junalta vesilätäkköjen ja loskakasojen reunastamaa jalkakäytävää kotia kohden. Loskamassat litisevät jalkojen alla, mutta minä vain kuulen lintujen laulun ja kuvittelen ohikulkevien ihmisten hymyilevän normaalia enemmän. Olo on täysin toinen kuin noin viikko sitten, kun kuukautiset nujersivat sekä kroppaani, että mieltä. PMS kyllä tunnetaan, mutta miksei kukaan koskaan puhu sen jälkeisestä estrogeenihumalasta?
Aikaisemmin luulin olevani jotenkin kummallinen. Kuukautisten aikaan mielialani laski maan rajaan. Epäilin jokaista sanottua sanaa ja pelkäsin aina, että loukkaisin ystäviäni jotenkin - ilman mitään syytä. Kun työkaveri kritisoi tekemisiäni, olin valmis irtisanoutumaan, muuttamaan maalle ja alkaa kasvattamaan vaikka kanoja - koska en ollut mielestäni kykeneväinen mihinkään muuhun. Peilistä tuijotti takaisin epämääräinen valkoinen valas - ja ihmettelin, miten kukaan voisi pitää tuota muhkurakroppaista otusta viehättävänä.
Sitten koitti kuukautisten jälkeinen aika ja mieliala kasvoi päivä päivältä kohta melkein hipoen kattoa. Yhtäkkiä peilistä katsoikin takaisin upeakroppainen sporttimimmi, joka loisti sosiaalisissa tilanteissa. Mikään ei tuntunut mahdottomalta: hankalat työprojektit, työläät urheilusuoritukset, haastavat käsityöprojektit ja uusiin ihmisiin tutustuminen. Saatoin katsella vanhoja piirustuksiani ja hokea mielessäni "Vitsi mähän olen taitava!" - vaikka viikko sitten sama työ oli näyttänyt kauhealta sotkulta. Hullua, eikö!
Ei, en ole hullu. Enkä bipolaarinen. Nämä mielialan muutokset aiheutuvat normaaleista hormonivaihteluista naisen kehossa. Kuukautiskierron viimeisellä viikolla, juuri ennen kuukautisten alkamista kropan estrogeeni-, testosteroni- ja keltarauhashormonit ovat alhaisimmillaan ja aiheuttavat ns. PMS-oireita kuten masentuneisuutta, ahdistusta ja mielialojen ailahtelua. Kun estrogeenitaso kuukautisten alkamisen myötä alkaa kasvaa, tämä vapauttaa aivoihin serotoniinia eli toisin sanoen mielihyvähormonia. Tämä on siis se, joka aiheuttaa minussa voimakkaan kaikkivoipaisuuden tunteen.
Naisen kiertokulku on kuin humala. Parhaimmillaan se on nousuhumalavaiheessa, kun kaikki on yhtä tanssia ja maailma hymyilee. Mutta tätä kaikkea seuraa laskuhumala, huonoine oloineen ja mielialan vaihteluineen - ja sen jälkeen kuukautiset, se naiseuden krapula.
En ole syönyt e-pillereitä yli 5 vuoteen, koska en pidä siitä, kuinka ne sekoittavat kropan hormonitasapainoa. Olen mielummin tässä luontaisessa syntymähumalassa, jota en voi hallita, mutta johon osaan varautua.
On hyvä ymmärtää, kuinka hormonit vaikuttavat ihmisen mielialoihin - ja tietää, että jopa masennus, on vain aivokemiaa. Eikä se ole niin kummallista.
- - -
En mä näitä faktoja keksinyt - eli lähteet:
www.voice.fi/terveys-ja-hyvinvointi/a-78990
www.self.com/story/how-your-menstrual-cycle-affec/amp
www.hyvaterveys.fi/artikkeli/terveys/hormonit_ja_kuukautiskierto
Aikaisemmin luulin olevani jotenkin kummallinen. Kuukautisten aikaan mielialani laski maan rajaan. Epäilin jokaista sanottua sanaa ja pelkäsin aina, että loukkaisin ystäviäni jotenkin - ilman mitään syytä. Kun työkaveri kritisoi tekemisiäni, olin valmis irtisanoutumaan, muuttamaan maalle ja alkaa kasvattamaan vaikka kanoja - koska en ollut mielestäni kykeneväinen mihinkään muuhun. Peilistä tuijotti takaisin epämääräinen valkoinen valas - ja ihmettelin, miten kukaan voisi pitää tuota muhkurakroppaista otusta viehättävänä.
Sitten koitti kuukautisten jälkeinen aika ja mieliala kasvoi päivä päivältä kohta melkein hipoen kattoa. Yhtäkkiä peilistä katsoikin takaisin upeakroppainen sporttimimmi, joka loisti sosiaalisissa tilanteissa. Mikään ei tuntunut mahdottomalta: hankalat työprojektit, työläät urheilusuoritukset, haastavat käsityöprojektit ja uusiin ihmisiin tutustuminen. Saatoin katsella vanhoja piirustuksiani ja hokea mielessäni "Vitsi mähän olen taitava!" - vaikka viikko sitten sama työ oli näyttänyt kauhealta sotkulta. Hullua, eikö!
Ei, en ole hullu. Enkä bipolaarinen. Nämä mielialan muutokset aiheutuvat normaaleista hormonivaihteluista naisen kehossa. Kuukautiskierron viimeisellä viikolla, juuri ennen kuukautisten alkamista kropan estrogeeni-, testosteroni- ja keltarauhashormonit ovat alhaisimmillaan ja aiheuttavat ns. PMS-oireita kuten masentuneisuutta, ahdistusta ja mielialojen ailahtelua. Kun estrogeenitaso kuukautisten alkamisen myötä alkaa kasvaa, tämä vapauttaa aivoihin serotoniinia eli toisin sanoen mielihyvähormonia. Tämä on siis se, joka aiheuttaa minussa voimakkaan kaikkivoipaisuuden tunteen.
Naisen kiertokulku on kuin humala. Parhaimmillaan se on nousuhumalavaiheessa, kun kaikki on yhtä tanssia ja maailma hymyilee. Mutta tätä kaikkea seuraa laskuhumala, huonoine oloineen ja mielialan vaihteluineen - ja sen jälkeen kuukautiset, se naiseuden krapula.
En ole syönyt e-pillereitä yli 5 vuoteen, koska en pidä siitä, kuinka ne sekoittavat kropan hormonitasapainoa. Olen mielummin tässä luontaisessa syntymähumalassa, jota en voi hallita, mutta johon osaan varautua.
On hyvä ymmärtää, kuinka hormonit vaikuttavat ihmisen mielialoihin - ja tietää, että jopa masennus, on vain aivokemiaa. Eikä se ole niin kummallista.
- - -
En mä näitä faktoja keksinyt - eli lähteet:
www.voice.fi/terveys-ja-hyvinvointi/a-78990
www.self.com/story/how-your-menstrual-cycle-affec/amp
www.hyvaterveys.fi/artikkeli/terveys/hormonit_ja_kuukautiskierto
tiistai 20. maaliskuuta 2018
Matkastressaajien tukiryhmä
Tervetuloa tänne matkastressaajien tukiryhmään. Aloitetaan ihan siitä, että käydään kuulumiset läpi. Seela, haluisitko sinä aloittaa? Sinulla oli ilmeisesti joku reissu luvassa.
- Joo, lauantaiaamulla pitäs lähteä etelään.
- Mitä tuntemuksia se sinussa herättää?
- Noh, lähinnä hermostuttaa. Se aikanen herätys, check-inin tekeminen, matka lentokentälle, turvatarkastus ja kaikki...
- Kerro vähän tarkemmin?
- Noh, nyt koko loppuviikko menee pilalle, kun pitää jännittää, että muistanko hoitaa check-inin perjantaina. Sitt edellinen yö pitää valvoa, että voin vahtia kelloa, jotta ehdin ajoissa lähtemään lentokentälle.
- Onko sinulla kovinkin aikainen lento?
- Joo - ei. Lento lähtee vasta 12 jälkeen, mutta pitää siellä lentokentällä olla vähintään 2 tuntia aikasemmin, jos jotain tulee. Matkaan pitää varata puoltoista tuntia, vaikka Reittiopas näytti, että menis vaan 40 min - mutta sitä ei voi koskaan tietää..
- Niin tietysti ja matkalaukkujen jättämiseen pitää varata aikaa.
- Joo, ei - en mä mitään tavaroita ruumaan laita. Nehän saattas kadota ja sitten niitäkin pitäs jännittää, että löytyykö niitä enää ikinä.
- Mikä siinä turvatarkastuksessa niin hermostuttaa?
- Noh, siis siinähä voi mennä ihan kaikki pieleen. Pahimmassa tapauksessa mä seison sitt siellä alusvaatteisillani kaikkien toljoteltavana, kun se turvatarkastustäti etsii mun vaatteiden joukosta jotain unohtunutta metalliklemmaria. Tai ne löytää sillä pyyhkäisytestillä mun käsistä jotain ruudin jämiä - sitä ikinä tiedä, mitä noista julkisista tarttuu mukaan... Tai mun nesteet on väärissä paikoissa - väärän kokosia - tai väärin pullotettuja... Tai mun tavarat katoaa sinne linjastolle, eikä tuu toisesta päästä koskaan ulos.
Eikä sitä ikinä tiedä kauanko siinä jonossa menee. Yleensä menee 8 minuuttia - mutta sitä voi mennä vaikka puoltoista tuntia, jos joutuu jonku kiinalaisseurueen perään - tai lapsiperheiden - niillä on aina kamalasti kamaa mukana...
- No mutta Seela, eiköhän se ihan mukavasti mene, kun oot varannu noin hyvin aikaakin.
- Joo, mutt sen jälkeen pitää löytää oikee portti! Tiedät sä, että ne välillä siellä lentokentällä ihan tarkoituksella vaihtelee niitä portin numeroita. Ett just ku oot asettunu hyvin siihen jonoon odottelee omaa vuoroas, ni yhtäkkii ne vaihtaaki porttia ihan toiselle puolelle lentoasemaa. Sitt pitää kaikkien kamppeiden kanssa rynniä äkkiä oikeeseen paikkaa. Koko ajan pitää pitää silmällä niitä boarding-tauluja, ett jos tulee yllätysmuutoksia!
- Sua varmaan jännittää myös se lentomatkustaminen?
- No, ei oikeastaan. Lähinnä vaan se, ett onks lippu mukana. Tai onks muistanu passin. Tai tarviiks sittenkin jonku viisumin. Ja onks liikkeellä oikeena päivän. Tai miten siellä kohdemaassa sitten: miten sielt lentoasemalta pääsee hotellille? Puhuuks taksikuskit englantia? Onks se loukkaavaa jos suomalaisittain vaan mököttää hiljaa taksimatkan? Käyks luottokortti? Ja kuuluuks taksikuskii tipata? Sellasii.
- No, mutta Seela noita asioitahan sä ehdit hyvin sulatella tässä ennen matkaa. Hyvin onnistunut reissu siitä varmasti tulee!
Haluisiko joku muu vuorostaan avautua?
- Joo, lauantaiaamulla pitäs lähteä etelään.
- Mitä tuntemuksia se sinussa herättää?
- Noh, lähinnä hermostuttaa. Se aikanen herätys, check-inin tekeminen, matka lentokentälle, turvatarkastus ja kaikki...
- Kerro vähän tarkemmin?
- Noh, nyt koko loppuviikko menee pilalle, kun pitää jännittää, että muistanko hoitaa check-inin perjantaina. Sitt edellinen yö pitää valvoa, että voin vahtia kelloa, jotta ehdin ajoissa lähtemään lentokentälle.
- Onko sinulla kovinkin aikainen lento?
- Joo - ei. Lento lähtee vasta 12 jälkeen, mutta pitää siellä lentokentällä olla vähintään 2 tuntia aikasemmin, jos jotain tulee. Matkaan pitää varata puoltoista tuntia, vaikka Reittiopas näytti, että menis vaan 40 min - mutta sitä ei voi koskaan tietää..
- Niin tietysti ja matkalaukkujen jättämiseen pitää varata aikaa.
- Joo, ei - en mä mitään tavaroita ruumaan laita. Nehän saattas kadota ja sitten niitäkin pitäs jännittää, että löytyykö niitä enää ikinä.
- Mikä siinä turvatarkastuksessa niin hermostuttaa?
- Noh, siis siinähä voi mennä ihan kaikki pieleen. Pahimmassa tapauksessa mä seison sitt siellä alusvaatteisillani kaikkien toljoteltavana, kun se turvatarkastustäti etsii mun vaatteiden joukosta jotain unohtunutta metalliklemmaria. Tai ne löytää sillä pyyhkäisytestillä mun käsistä jotain ruudin jämiä - sitä ikinä tiedä, mitä noista julkisista tarttuu mukaan... Tai mun nesteet on väärissä paikoissa - väärän kokosia - tai väärin pullotettuja... Tai mun tavarat katoaa sinne linjastolle, eikä tuu toisesta päästä koskaan ulos.
Eikä sitä ikinä tiedä kauanko siinä jonossa menee. Yleensä menee 8 minuuttia - mutta sitä voi mennä vaikka puoltoista tuntia, jos joutuu jonku kiinalaisseurueen perään - tai lapsiperheiden - niillä on aina kamalasti kamaa mukana...
- No mutta Seela, eiköhän se ihan mukavasti mene, kun oot varannu noin hyvin aikaakin.
- Joo, mutt sen jälkeen pitää löytää oikee portti! Tiedät sä, että ne välillä siellä lentokentällä ihan tarkoituksella vaihtelee niitä portin numeroita. Ett just ku oot asettunu hyvin siihen jonoon odottelee omaa vuoroas, ni yhtäkkii ne vaihtaaki porttia ihan toiselle puolelle lentoasemaa. Sitt pitää kaikkien kamppeiden kanssa rynniä äkkiä oikeeseen paikkaa. Koko ajan pitää pitää silmällä niitä boarding-tauluja, ett jos tulee yllätysmuutoksia!
- Sua varmaan jännittää myös se lentomatkustaminen?
- No, ei oikeastaan. Lähinnä vaan se, ett onks lippu mukana. Tai onks muistanu passin. Tai tarviiks sittenkin jonku viisumin. Ja onks liikkeellä oikeena päivän. Tai miten siellä kohdemaassa sitten: miten sielt lentoasemalta pääsee hotellille? Puhuuks taksikuskit englantia? Onks se loukkaavaa jos suomalaisittain vaan mököttää hiljaa taksimatkan? Käyks luottokortti? Ja kuuluuks taksikuskii tipata? Sellasii.
- No, mutta Seela noita asioitahan sä ehdit hyvin sulatella tässä ennen matkaa. Hyvin onnistunut reissu siitä varmasti tulee!
Haluisiko joku muu vuorostaan avautua?
keskiviikko 7. maaliskuuta 2018
Luottamusta opettelemassa
Kun olin n. 12 vuotta, vieras mies pysäytti minut ja ystäväni autollaan tien viereen. Hän väitti olevansa poliisi ja huomautti, ettei meillä ollut heijastimia. Kun pääsimme kuljettajan ikkunan viereen, näin, että hän istui autossa housut avoimena. Hän sanoi, että päästäisi meidät varoituksella, mikäli pitäisimme kiinni hänen sukukalleudestaan. Sinä päivänä opin yhden elämäni ensimmäisistä suurista opeista: kaikkiin tuntemattomiin ei kannata luottaa.
Mies pyysi meidät autoonsa. Olimme nuoria ja tietämättömiä, emmekä oikein ymmärtäneet, mistä oli kyse, mutta joku varoitusääni päänsisälläni huusi, että kaikki ei ollut kunnossa. Juoksimme läheiselle talolle, jossa asui ystäväni luokkakaveri. Miestä ei näkynyt sen koommin, emmekä puhuneet asiasta vanhemmillemme, koska emme oikein osanneet.
Voit kauhistella sitä, mitä tapahtui - noin ei pitäisi tapahtua kenellekään 12-vuotiaalle - mutta minulle tuo oli suuri oppi. Se oli ensimmäinen kerta, kun tajusin, ettei maailma ole yhtä leikkiä ja vilpittömiä aikomuksia.
Myöhemmin elämässä olen oppinut sen toisen suuren opin. Myös tärkeimmät ja rakkaimmat ihmiset voivat pettää meidän luottamuksemme ja kääntää selkänsä. Myös läheisimmillämme voi olla salattuja aikomuksia ja omia agendoja. Näiden oppien ansiosta osaan nykyään olla varautuneempi enkä pidä kaikkea, mitä minulle sanotaan, automaattisesti täytenä totena.
Mutta näillä opeilla on myös nurja, epäreilumpi puoli: ne vaikuttavat kaikkiin myöhempiin ihmissuhteisiin - myös niihin tärkeimpiin ja rakkaimpiin, jotka eivät ole epäluottamusta mitenkään ansainneet. Vaikka tiedän, että suurin osa ihmisistä puhuu aina totta ja heidän aikomuksensa ovat vilpittömät, silti pelkään, että minua huijataan taas - ja tämä ei ole reilua muita kohtaan.
Paskoja juttuja tapahtuu meille kaikille joskus. Elämä ei ole aina leikkiä ja hyviä aikeita. Ehkä sen suurin opetus pitäisikin olla, että vaikka pahoja asioita tapahtuu, tästä kaikesta kuitenkin selviää. Menneet tapahtumat tekevät meistä ennen kaikkea vahvempia ja viisaampia. Ja kun tietää selviytyvänsä pahasta, sitä uskaltaa taas luottaa ja laittaa elämänsä likoon.
Mies pyysi meidät autoonsa. Olimme nuoria ja tietämättömiä, emmekä oikein ymmärtäneet, mistä oli kyse, mutta joku varoitusääni päänsisälläni huusi, että kaikki ei ollut kunnossa. Juoksimme läheiselle talolle, jossa asui ystäväni luokkakaveri. Miestä ei näkynyt sen koommin, emmekä puhuneet asiasta vanhemmillemme, koska emme oikein osanneet.
Voit kauhistella sitä, mitä tapahtui - noin ei pitäisi tapahtua kenellekään 12-vuotiaalle - mutta minulle tuo oli suuri oppi. Se oli ensimmäinen kerta, kun tajusin, ettei maailma ole yhtä leikkiä ja vilpittömiä aikomuksia.
Myöhemmin elämässä olen oppinut sen toisen suuren opin. Myös tärkeimmät ja rakkaimmat ihmiset voivat pettää meidän luottamuksemme ja kääntää selkänsä. Myös läheisimmillämme voi olla salattuja aikomuksia ja omia agendoja. Näiden oppien ansiosta osaan nykyään olla varautuneempi enkä pidä kaikkea, mitä minulle sanotaan, automaattisesti täytenä totena.
Mutta näillä opeilla on myös nurja, epäreilumpi puoli: ne vaikuttavat kaikkiin myöhempiin ihmissuhteisiin - myös niihin tärkeimpiin ja rakkaimpiin, jotka eivät ole epäluottamusta mitenkään ansainneet. Vaikka tiedän, että suurin osa ihmisistä puhuu aina totta ja heidän aikomuksensa ovat vilpittömät, silti pelkään, että minua huijataan taas - ja tämä ei ole reilua muita kohtaan.
Paskoja juttuja tapahtuu meille kaikille joskus. Elämä ei ole aina leikkiä ja hyviä aikeita. Ehkä sen suurin opetus pitäisikin olla, että vaikka pahoja asioita tapahtuu, tästä kaikesta kuitenkin selviää. Menneet tapahtumat tekevät meistä ennen kaikkea vahvempia ja viisaampia. Ja kun tietää selviytyvänsä pahasta, sitä uskaltaa taas luottaa ja laittaa elämänsä likoon.
tiistai 13. helmikuuta 2018
Hyvät ystävät ja tutut
Mitä tekisit, jos näkisit, että tuttusi, joka ei kuitenkaan ole kovin läheinen, kärsisi? Kärsimys oireilee äksyilynä, läheisille tiuskimisena sekä äkkipikaisuutena. Kun muutoin rauhallinen ja huoleton ihminen muuttuu täysin, jotain täytyy olla todella huonosti - mutta koska ystävä ei ole tarpeeksi läheinen, en tiedä, miten häntä voisi auttaa - tai onko se edes asiani.
Tämä on saanut minut miettimään ystävyyssuhteita ja sitä, miten ne syntyvät. Miten joistakin ihmisistä tulee läheisiä ja tärkeitä ja jotkut pysyvät etäisimpänä tuttavuuksina? Missä vaiheessa mennään yli sen tuttavuudesta rajan ja ollaan tukena vaikeina hetkinä?
Pisimmät ystäväsuhteeni ovat alkaneet ala-asteella. 1. luokan 1. päivänä istuuduin koululuokassa Piian viereen ja siitä lähtien näimme samalla kaveriporukalla lähes joka päivä kunnes iskimme ylioppilaslakit päähämme lukiossa. Kun viettää 12 vuotta elämästään toisen seurassa, sitä kasvaa hyviksi ystäviksi.
Lukion jälkeen kukin kaveriporukasta jalkautui ympäri Suomea opiskelemaan, mutta aina, kun kaipasin juttuseuraa oudolla, uudella paikkakunnalla, kaivoin Nokian kännykkäni käteen ja soitin vanhoille koulukavereille. Myöhemmin tämä kuulumistenvaihto siirtyi sosiaalisen median myötä Facebookiin.
Jotkut ystävyyssuhteet ovat syntyneet sattumalta, kuten asuintalon rappukäytävässä törmäämällä, yhteisen työn parissa ahertaessa tai tutustumalla ystävän ystäviin. Aina, kun olen tavannut hyvän ihmisen, jonka kanssa olemme tuntuneet olevan samalla aaltopituudella ja jonka kanssa on ollut hauskaa, olen yrittänyt pitää tämän elämässäni tavalla tai toisella. Vanhojen partioaikaisten työkavereiden kanssa kokoonnumme säännöllisen epäsäännöllisesti samaan ravintolaan vaihtamaan kuulumisia, lapsuudenaikaisen ystävän kanssa käymme puolen vuoden välein leffassa ja aina, kun vierailen muilla paikkakunnilla pyrin näkemään siellä tuntemiani ihmisiä. Jotkut ihmiset jäävät vain muistoksi Facebook-kaverilistalle.
Vaikka näitä ihmisiä näkisi usein, se ei kuitenkaan tarkoita, että heistä tulisi automaattisesti läheisiä. Hyvien ystävien kanssa on jaettu elämän ilot ja surut, eivätkä he tuomitse huonoja elämänvalintoja. Heille voi soittaa milloin vain ja he tukevat vaikeina hetkinä. Mutta kenenkään hyväksi ystäväksi ei voi pakottautua. Yhteydenpidon ja välittämisen täytyy olla molemminpuolista - siksi en uskalla puuttua mainitsemani etäisen tuttavan tilanteeseen.
Tiedän, että tuttavani elämäntilanne on muuttunut viimeisen puolen vuoden aikana sellaiseksi, jota hän ei itselleen toivonut eikä siitä ole enää paluuta vanhaan - ja tämän takia hän varmaankin oireilee. Ja seuraavat pari vuotta tulevat olemaan entistä haastaviampia. Toivon vain, että hän löytää itselleen jostain ystävän, jolle voi puhua tunteistaan. Sillä vaikka ystävät eivät pysty korjaamaan tilannetta, heidän tukensa auttaa eteenpäin.
Aikojen saatossa olen saanut omilta ystäviltäni niin paljon tukea, että olen heille miljoonan vastapalveluksen velkaa. Siksi haluankin sanoa, mikäli ikinä kaipaat henkilöä, jolle puhua, minä olen täällä.
Tämä on saanut minut miettimään ystävyyssuhteita ja sitä, miten ne syntyvät. Miten joistakin ihmisistä tulee läheisiä ja tärkeitä ja jotkut pysyvät etäisimpänä tuttavuuksina? Missä vaiheessa mennään yli sen tuttavuudesta rajan ja ollaan tukena vaikeina hetkinä?
Pisimmät ystäväsuhteeni ovat alkaneet ala-asteella. 1. luokan 1. päivänä istuuduin koululuokassa Piian viereen ja siitä lähtien näimme samalla kaveriporukalla lähes joka päivä kunnes iskimme ylioppilaslakit päähämme lukiossa. Kun viettää 12 vuotta elämästään toisen seurassa, sitä kasvaa hyviksi ystäviksi.
Lukion jälkeen kukin kaveriporukasta jalkautui ympäri Suomea opiskelemaan, mutta aina, kun kaipasin juttuseuraa oudolla, uudella paikkakunnalla, kaivoin Nokian kännykkäni käteen ja soitin vanhoille koulukavereille. Myöhemmin tämä kuulumistenvaihto siirtyi sosiaalisen median myötä Facebookiin.
Jotkut ystävyyssuhteet ovat syntyneet sattumalta, kuten asuintalon rappukäytävässä törmäämällä, yhteisen työn parissa ahertaessa tai tutustumalla ystävän ystäviin. Aina, kun olen tavannut hyvän ihmisen, jonka kanssa olemme tuntuneet olevan samalla aaltopituudella ja jonka kanssa on ollut hauskaa, olen yrittänyt pitää tämän elämässäni tavalla tai toisella. Vanhojen partioaikaisten työkavereiden kanssa kokoonnumme säännöllisen epäsäännöllisesti samaan ravintolaan vaihtamaan kuulumisia, lapsuudenaikaisen ystävän kanssa käymme puolen vuoden välein leffassa ja aina, kun vierailen muilla paikkakunnilla pyrin näkemään siellä tuntemiani ihmisiä. Jotkut ihmiset jäävät vain muistoksi Facebook-kaverilistalle.
Vaikka näitä ihmisiä näkisi usein, se ei kuitenkaan tarkoita, että heistä tulisi automaattisesti läheisiä. Hyvien ystävien kanssa on jaettu elämän ilot ja surut, eivätkä he tuomitse huonoja elämänvalintoja. Heille voi soittaa milloin vain ja he tukevat vaikeina hetkinä. Mutta kenenkään hyväksi ystäväksi ei voi pakottautua. Yhteydenpidon ja välittämisen täytyy olla molemminpuolista - siksi en uskalla puuttua mainitsemani etäisen tuttavan tilanteeseen.
Tiedän, että tuttavani elämäntilanne on muuttunut viimeisen puolen vuoden aikana sellaiseksi, jota hän ei itselleen toivonut eikä siitä ole enää paluuta vanhaan - ja tämän takia hän varmaankin oireilee. Ja seuraavat pari vuotta tulevat olemaan entistä haastaviampia. Toivon vain, että hän löytää itselleen jostain ystävän, jolle voi puhua tunteistaan. Sillä vaikka ystävät eivät pysty korjaamaan tilannetta, heidän tukensa auttaa eteenpäin.
Aikojen saatossa olen saanut omilta ystäviltäni niin paljon tukea, että olen heille miljoonan vastapalveluksen velkaa. Siksi haluankin sanoa, mikäli ikinä kaipaat henkilöä, jolle puhua, minä olen täällä.
torstai 8. helmikuuta 2018
Lauseita rakkaudesta
Älä sano nyt, että rakastat minua. Odota, että olet nähnyt minut sairaana ja väsyneenä, vihasena, arjen keskellä, pahimpana päivä, ilman meikkiä verkkareissa, 100 päivää putkeen - ja sano sitten vasta, että rakastat minua.
Koska, jos sanot sen nyt ja muutat mielesi nähtyäsi kaiken tämän - en ehkä kestä sitä.
Jos välität minusta, älä koskaan valehtele tai jätä sanomatta jotain, mitä pitäisi sanoa. Koska vale ja sanomaton sana, viiltävät tuhat kertaa terävämmin kuin yksikään raaka totuus.
Vaikka olisin kuinka onneton, älä lupaa minulle mitään, mitä et voisi luvata minulle muutoinkin. Koska kauniita sanat helpottavat oloani vain hetken - rikotut lupaukset sattuvat ainiaan.
Älä ikinä hylkää unelmiasi ja intohimojasi minun takiani - sillä ilman niitä et olisi se henkilö, johon rakastuin ja sinusta jäisi jotain uupumaan.
Jos haluat kuulua elämääni, lupaan, etten tee yhtäkään elämäni suurta päätöstä itsekseni, enkä salaa aikomuksiani, enkä tunteitani - mutta valmistaudu siihen, että myös minulla on omia unelmia ja haaveita, joista haluan pitää kiinni.
Mitä ikinä tapahtuukin, en rikkoudu loukkaavista sanoista tai vääristä teoista. Ole mielummin eri mieltä kuin mielistelet mielipiteitäni, sillä mikään vahva suhde ei ole rakennettu valheille ja väärille valoille.
Jos välität minusta, älä koskaan valehtele tai jätä sanomatta jotain, mitä pitäisi sanoa. Koska vale ja sanomaton sana, viiltävät tuhat kertaa terävämmin kuin yksikään raaka totuus.
Vaikka olisin kuinka onneton, älä lupaa minulle mitään, mitä et voisi luvata minulle muutoinkin. Koska kauniita sanat helpottavat oloani vain hetken - rikotut lupaukset sattuvat ainiaan.
Älä ikinä hylkää unelmiasi ja intohimojasi minun takiani - sillä ilman niitä et olisi se henkilö, johon rakastuin ja sinusta jäisi jotain uupumaan.
Jos haluat kuulua elämääni, lupaan, etten tee yhtäkään elämäni suurta päätöstä itsekseni, enkä salaa aikomuksiani, enkä tunteitani - mutta valmistaudu siihen, että myös minulla on omia unelmia ja haaveita, joista haluan pitää kiinni.
Mitä ikinä tapahtuukin, en rikkoudu loukkaavista sanoista tai vääristä teoista. Ole mielummin eri mieltä kuin mielistelet mielipiteitäni, sillä mikään vahva suhde ei ole rakennettu valheille ja väärille valoille.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)






