Urheiluorpo

Kohta ne taas tulevat – jääkiekon maailmanmestaruuskisat. Olen valmistautunut tähän hamstraamalla paljon luettavaa, irrottamalla netti- ja tv-kaapelit sekä hankkimalla kuulosuojaimet. Kisat eivät nimittäin kiinnosta minua tippaakaan ja kaikki se hössötys niiden ympärillä vain ärsyttää. En jaksa sitä vouhotusta tämän vuoden ”tähti”-pelaajista, jatkuvia parhaiden palojen kertaamista ”niiltä vuosilta, jolloin Suomi voitti maailmanmestaruuden” sekä juontajia, jotka vetävät ilmeisesti LSD:tä kahvitauoillaan.

Kaikista vähiten jaksan sitä, jos Suomi voittaa. Viime vuonna kannustin Ruotsia, kun pakon edestä jouduin katsomaan viimeisen pelin. Oli jo tarpeeksi kamalaa, kun Suomi voitti 1995 ja ihmiset jaksoivat hehkuttaa sitä vuosikymmeniä aivan kuin Suomi olisi voittanut 3. maailmansodan. Jääkiekkoilijoita kohdeltiin sankareina. Siis miehet, jotka kuljettavat mustaa kumipalaa pitkin jäätä kentän laidalta toiselle, ovat sankareita? Kenet he ovat pelastaneet?

No kävi, kuten aina käy: se joukkue, jota kannustin hävisi. Ja pahempaa oli luvassa. Testosteronihuumassa Suomen kansa pakkautui Kauppatorille juhlimaan. Kun 100 000 kännistä juhlijaa tunkee pienelle torille, jälki on aika kamalaa. Juhlien jälkeen jäljelle jäi roskakasoja, rikkinäisiä pulloja, virtsalätäköitä sekä vääntyneitä liikennemerkkejä, kun ihmiset olivat kiipeilleet niihin nähdäkseen ihmismassan yli. Kun Suomi voitti salibändyn maailmanmestaruuden 2010, odotin Kauppatorille samanlaista voittojuhlaa kuin jääkiekkovoittovuonna 1995, mutta turhaan. Oli kuulkaa kovin tyhjä tori!

En tajua sitä, miksi minun pitäisi iloita siitä, että Suomi menestyy jossain jääkiekon maailmanmestaruuskisoissa. Miten minä siitä muka hyödyn? Viime vuoden voiton jälkeen, saivatko kaikki suomalaiset verohelpotuksia taikka ylimääräisen vapaapäivän? Ei. Muistettiinko kaikkia kisoja seuranneita penkkiurheilijoita omalla pokaalilla? No ei! Sen sijaan kisoissa menestyneet urheilijat pääsivät huippusopimuksille pelaamaan ulkomaille ja maksamaan verorahojaan toisen maan pussiin. No kasvoihan Suomen maine tietysti menestyksekkäänä urheilumaana. Juu, niissä neljässä maassa, jossa jääkiekkoa todella seurataan.

Valitettavasti en ole perinyt vanhempieni urheilukisageeniä, joka saa nauliutumaan tv:n ääreen minkä-tahansa-kisan-ääreen. Lapsuudessani olisin yhtä hyvin voinut tulla katkenneen käden kanssa kotiin. Se ei olisi saanut heitä hievahtamaankaan ruudun äärestä, kun Marja-Liisa Kirvesniemi hiihti, Ari-Pekka Nikkola hyppäsi tai Taina Uppa heitti.

Joten. Olkaa ystävällisiä, älkää kyselkö, mitä mieltä olin illan pelistä. Älkää tulko hehkuttamaan, kuinka hyvin Suomi pelaa tänä vuonna. Älkääkä toistelko kuinka mahtavaa oli, kun Suomi voitti vuonna 1995 ja 2011. Ei yksinkertaisesti kiinnosta. 

Adressi Hyvän onnen -päivän puolesta

Ensi perjantaina kannattaa taas ilmoittaa työnantajalle, että jää kipeänä kotiin, tai skipata koulutunnit. On nimittäin perjantai 13. päivä ja joka puolella vaani vaara. Tänä vuonna perjantai 13. päivä iskee peräti kolme kertaa, tammikuussa, huhtikuussa ja heinäkuussa. 

Aikojen saatossa perjantai 13. päivä on todella koitunut joidenkin kohtaloksi. Muun muassa rappari Tupac Shakur kuoli tuona kohtalokkaana päivänä 1996 ampumakohtauksen aiheuttamiin vammoihin. Tammikuussa 13. päivä 1939 Australiassa syttyi maan pahin maastopalo, jossa kuoli 71 henkilöä. Elokuun 13. päivä 2004 Pohjois-Amerikkaan, Floridan osavaltioon iski kovin hurrikaani - sitten vuoden 1992 - ja viime tammikuussa 13. päivä Costa Concordia -ristelylaiva täräytti karille Italian rannikolla. Tapaturmassa menehtyi 16 ihmistä.

Perjantai 13. päivän, huonon onnen traditio oikeastaan kertoo meistä ihmisistä aika paljon. Me uskomme siihen, että asioiden on tarkoitus epäonnistua säännöllisesti. Kyse ei ole sattumasta vaan jonkinlaisesta kohtalosta. Jo Murphyn lakikin sen sanoo ”Kaikki, mikä voi mennä pieleen, myös menee pieleen”. Ja lisäyksenä Murphyn lakiin: ”Pieleen menevät asiat eivät lopu koskaan” – eivät myöskään perjantait 13. päivät. Kun siis perjantaina 13. päivä myöhästyt töistä, syytät pahaa onnea, et sitä, että olisit TAAS laskelmoinut aamuruuhkat väärin. Kun ”pahan onnen päivänä” astut koiran kakkaan, syy on onnen jumalissa eikä huonossa huomiointikyvyssäsi. Voisimmeko siis vain ilmoittaa Italian viranomaisille, että turhaan te sitä Costa Concordian kapteenia syytätte onnettomuudesta? Kysehän oli vain perjantai 13. päivästä! Olisitte pysyneet satamassa silloin!

Mutta missä ovat viralliset Hyvän onnen -päivät? Jokaisen lähipiiristä varmasti löytyy henkilö, joka on sitä mieltä, että perjantai 13. päivä on hänen hyvän onnen päivänsä. Itse asiassa hollantilaisen tutkimuksen mukaan, perjantaina 13. päivä tapahtuu vähemmän onnettomuuksia kuin normaalisti, koska silloin ihmiset ovat varovaisempia. Huono onni tai hyvä onni on siis riippuvainen omasta ajattelutavastamme. 

Mitäpä jos päättäisimme, että yhtenä päivänä vuodesta juhlisimme Hyvän onnen -päivää ja kiinnittäisimme huomiota vain onnistumisiin. Rupeaisimmeko me silloin huomaamaan kuinka hyvin asiat meillä todella ovat? Kannattaisiko pistää adressi pystyyn sen puolesta? Vai tapahtuisiko silloin vain enemmän onnettomuuksia, koska luottaisimme kaikessa onneen?

PMS – Pahojen mimmien syndrooma

Aamu alkaa alakuloisesti. Masentaa, kaikki tuntuu turhanpäiväiseltä ja olen varma, että kaverini eivät oikeasti pidä minusta. Sitten muistan sen. Ai niin, kuukautiset on tulossa. Tämä alakulo kuuluu PMS-oireisiini enkä suinkaan ole yhden yön aikana muuttunut masennuspotilaaksi. Huokaisen helpotuksesta. Kun tietää, että tämä kestää vain pari päivää on helpompi antaa luvan itselleen olla masentunut.

Mutta pahempaa on luvassa. Ihan minä hetkenä tahansa iskee se kamala migreeni, joka saa pään jyskyttämään sydämenlyöntien tahtiin, liikkuessa tuntuu kuin olisi tuulitunnelissa ja vatsanpohjassa vaanii oksetus, joka ei kuitenkaan tule ulos, jotta olo paranisi. Jokainen kova ääni, valon pilkahdus tai voimakas haju saa olon vain huononemaan. 

Myötätuntoinen naistenlääkärini ohjeisti, että PMS-migreeniin hoitoon ei ole oikeastaan muuta ratkaisua kuin ennaltaehkäisevä päänsärkypillereiden napsiminen. Ajatella, että lääketiede on keksinyt lääkityksen miesten impotenssiongelmiin, mutta miljoonien naisten PMS-oireita ei ole vielä poistettu maailmankartalta. Kiitos nykylääketieteen, lääkärini sekä e-pillerien kärsin näitä oireita sentään enää kerran kahdessa kuukaudessa. Ibumaxeja vetelen tasaiseen tahtiin seuraavan viikon ajan.

Kun kuulin ensimmäisen kerran sanan ”kuukautiset”, olin kuusivuotias ja seisoimme hoitopaikkani omistajan pojan kanssa heidän vaatekomerossaan. Poika esitteli äitinsä likapyykin verisiä alushousuja. Hän kertoi, että naisilla oli sellainen vaiva, että ne kerran kuussa valuivat verta alapäästään. En uskonut. Eihän siinä ollut mitään järkeä!, ajattelin.

Myöhemmin, kun aihetta ensimmäisen kerran käsiteltiin koulussa, olin 12 ja tiesin kuukautisista jo kaiken. Omani olivat alkaneet puolta vuotta aikaisemmin, olin muita päätä pitempi ja muutenkin fyysisesti kehittyneempi. Asia hävetti, joten siitä ei puhuttu kavereiden kanssa. Siinä iässä alkoi paljastua sukupuolierojen epäreiluus. Kun me tytöt jouduimme kerran kuussa istumaan vaihtopenkillä ”bambersit” housuissa, pojat pääsivät vapaasti juoksemaan jalkapallon perässä ilman huolen häivää.

Myöhemmällä iällä olen yrittänyt kääntää PMS-oireet vahvuudeksi. Kun kehittävän kotiriidan tuoksinnassa, mies tokaisee ”Onko sulla taas ne päivät, kun käyttäydyt kuin idiootti”, minä vastaan täyttä kurkkua ”No niin onkin, mutta mikä sun tekosyys on tohon mulkkuuteen?!”. Enää ei hävetä. Kerran kuussa – tai omassa tapauksessani kerran kahdessa kuussa - annan itselleni luvan olla pahalla päällä, masentua ja kaivautua peiton alle potemaan migreeniä. ”Kerran kuussa” olen ”Paha mimmi”.

Töissä

Neljän ja puolen kuukauden tauon jälkeen olen taas töissä. Töihin paluun suurin shokki on ollut se, että pitää taas totutella nousemaan 7.30, eikä voi vaan kääntää kylkeä, kun mies lähtee töihin.

Väistämättä uudessa työpaikassa herää kysymyksiä. Näin minulla:

Apua, mitä mä laitan päälle!??

Se mitä laittaa päälleen ensimmäisenä päivänä määrittää sen, minkälaisen ensivaikutelman kanssatyöntekijät sinusta saavat. Jos alipukeudut, olet hulttio. Jos ylipukeudut, olet snobi.

Eräs työkaverini sanoi entisestä työpaikastani, että se on ainut paikka, missä ihmiset saattoivat tulla töihin vaikka yöpuvussa eikä kukaan sanonut mitään. Samaisessa työpaikassa kävin kesällä töissä punaisissa minishortseissa ja verkkosukkahousuissa (koska en kehdannut pitää minishortseja ilman sukkiksi ). Syy tähän oli se, että työhuoneessamme oli lähes 30 astetta lämmintä, joten piti keksiä innovatiivisia tapoja pukeutua mahdollisimman vähiin vaatteisiin, niin että päällä on kuitenkin jotain. Valitettavasti – ja onneksi – monessa työpaikassa on pukukoodit – sekä parempi ilmastointi.

Onneksi olin työhaastattelussa tarkkasilmäisenä pannut merkille mitä kelläkin oli päällä, joten osasin pukeutua suht asiallisesti. Täytyy vain vielä miettiä milloin uskallan laittaa päälleni sen 50-luvun vintage-mekon, jonka olin hankkinut työvaatevarastooni…

Kuka sä oot?

Puolessatoista viikossa olen tavannut noin 100 henkeä, joista muistan nimeltä noin 5. Saman ajan olen kulkenut työpaikan käytäviä käsi ojossa ja kätellyt kaikki vastaantulijat, niin siivoojista talon vieraisiin, kun en ole tiennyt kuka on tarpeeksi tärkeä ja tarpeellinen tutustuttavaksi. Enää en kehtaa kahvitauolla sanoa vierellä istuvalle ”Ollaanko me jo tavattu?”, koska todennäköisesti olemme – jo kolmesti – mutta en vain muista häntä.

Mistä täällä saa kahvia?

Joskus kello kahden aikoihin se iskee: mahdoton väsymys yhdistettynä hermostuneeseen tytinään. Äkkiä kahvia!! Mutta mistä sitä saa? Epätoivoisen tiedustelureissun tuloksena sain tietää, että minun osastollani kukaan ei juo kahvia ja mikäli haluan sitä, minun on haettava sitä toisesta talosta (!!) ala-aulan maksuautomaatista tai toiselta osastolta. Nyt joka aamu käyn sisäistä kamppailua siitä yritänkö olla ilman kahvia vai lähdenkö naapuritalon ala-aulaan (jonka kahvi on hyvää, mutta automaattiannokset kovin pieniä – kahvi on juotu ennen kuin pääsen takaisin työpisteelleni) tai toiselle osastolle (jossa pariin kertaan olen käynyt toteamassa, ettei kukaan ole edes keittänyt pannullista).

Ajan kanssa varmasti löydän uusia kysymyksiä - ja vastauksia -, opin tunnistamaan ihmisiä ja pärjään ilman kahvia (Niin varmaan!). Ajan kanssa tästäkin työpaikasta tulee varmasti tuttu ja turvallinen, mutta sitä ennen olen yhtenä kysymysmerkkinä.

Hullu väärässä kontekstissa

Kuvittele tilanne, jossa olet naiskollegasi kanssa kahvilassa istuksimassa ja tämä yhtäkkiä avaa paitansa ja ottaa rintansa esille. Tai tilannetta, jossa ystäväsi kuvailee kakan koostumusta facebook-statuksessaan. Tai, kun tuttusi viettää aikaa vaatteissa, joille on oksennettu. Hullua eikö? Tämän yhtälön tekee täysijärkiseksi vain yksi asia. Vauva.

Äideille on hyväksyttävää ottaa julkisella paikalla rinnat esiin ja alkaa imettävää. Harva tätä tekee kovin julkisesti, mutta silti se on ymmärrettävää ja sopivaa. Jos tämän tekee ilman vauvaa, henkilö on itsensäpaljastaja. Jokainen äiti tietää tunteen, kun vauva on taas kerran puklannut päällesi, vaatteet haisevat, mutta et silti viitsi vaihtaa niitä, koska seuraava puklauskerta on todennäköisesti tiedossa aika pian. Kaupungilla, oksennuspaidassa kulkeva henkilö on todennäköisesti spurgu.

Keskustelupalstoilla ja toisten äitien keskuudessa on ihan normaalia keskustella lapsen kakan koostumuksesta ja siitä onko se normaalia. Eräs tuttavani kertoi, kuinka äitiysloman aikana hän menetti täysin käsityksen siitä, mistä on sopiva puhua ja mistä ei. Vasta lounaspöydässä vastaantulevista katseista hän tajusi, ettei lapsen oksennuksen väri ole sopiva puheenaihe ei-äitien joukossa.

Tarkoitus tässä ei ole kritisoida äitejä heidän käytöksestään vaan osoittaa kuinka hullu maailma on. Se mikä toisaalla on paheksuttavaa ja outoa, on toisaalla sopivaa ja ymmärrettävää. Sama kuin, jos henkilö oleskelee kesäaikaan pihallansa alusvaatteissa, hän on kylähullu, mutta jos kyseessä on yhtä peittävä uimapuku, siinä ei ole mitään ihmeellistä.

Junassa kerran istuin vanhemman rouvan vieressä, joka pölisi itsekseen koko ajan. Luulin, että hän puhui puhelimessa, mutta jossain puolivälissä matkaa Kouvolasta Helsinkiin tajusin, ettei rouvalla ollut kännykkää ollenkaan. Pöpi siis! Samanlaisia itsekseen pölisijöitä löytyy junan työntekijävaunut pullollaan, mutta näistä henkilöistä tekee täysjärkisen hand-free, jota ei välttämättä aina edes huomaa.

Seuraavan kerran, kun eteen astuu, joku hullun tapainen tyyppi, ei kannata siis pelästyä. Ehkä siinä on vaan kotiäiti väärässä kontekstissa tai kiireistä uranaista imitoiva mummo.