Onnellisen elämän manifesti

Huomasin tässä eräänä päivänä hokevani ”sitten kun”. ”Sitten, kun opiskelen lisää, voin edetä urallani, eikä tarvitse enää murehtia rahahuolista.” ”Sitten, kun löydän unelmien miehen, voin perustaa perheen ja elää onnellista kotielämää.” ”Sitten, kun olen vanha, olen viisaampi enkä tee niin paljon virheitä.” ”Sitten, kun tämä kaikki on tehty, olen onnellinen...”

Havahduin. Mitä, jos ”sitten” ei koskaan tulekaan. Mitä, jos en koskaan tapaa unelmieni miestä, pääse opiskelemaan tai vaikka elä vanhaksi ja viisaaksi. Mitä, jos vaikka kuolen huomenna ja kaikki jää haaveeksi. Miksi en voisi olla onnellinen nyt?

Oikeastaan minulla on kaikki eväät onneen: vakituinen työ, josta pidän, rakastavan vanhemmat, oma koti, kohtuullisen kohdallaan oleva terveys, rahaa ruokaan ja vähän luksukseenkin sekä ystäviä, joiden kanssa jakaa murheet ja onnistumiset. Miksi tämä ei riitä? Aina, kun joku tärkeä asia on saavutettu, nautin siitä vain hetken ja sitten alan suunnittelemaan seuraavaa tavoitetta. Oikeastaan siis ei uusi tutkinto, puoliso, eteneminen uralla, perheen hankkiminen tai vanheneminen tee minusta yhtään onnellisempaa kuin juuri nyt.

Rupesin miettimään mikä elämästä oikeastaan tekee onnellisen ja tajusin, että onni on pienissä hetkissä; Siinä hetkessä, kun saa opiskelut saavutettua. Kun tutustuu ihanaan uuteen tyyppiin. Kun iso työprojekti saadaan loppuun. Arpaonnen osuessa kohdalle. Kun tapaa kaverin kanssa pitkästä aikaa. Kesäilloissa. Pyöräretkissä. Pitkissä sunnuntaiaamu-unissa. Illanistujaisissa. Auringonlaskuissa. Pulkkamäessä. Kohtaamisissa. Näitä hetkiä on ympärillä koko ajan ja paljon. Kun vain tajuaisi pysähtyä ja nauttia niistä.

Näitä listatessani laadin onnellisen elämän manifestin. Se menee näin:

Et tiedä kuoletko huomenna vai 60 vuoden kuluttua, joten nauti elämästä nyt eikä huomenna!

Asenne on tarttuvaa – sekä negatiivisuus, että positiivisuus. Mieti kumpaa haluat ympärillesi – elä sen mukaisesti.

Jos elämässäsi ei ole mukavaa, muuta se. Kukaan muu ei tee sitä puolestasi.

Vain ne murheet ovat oikeita, jotka jäävät jäljelle, jos menettäisit muistisi. Muu on vain päänsisäistä.

Nauti pienistä hetkistä. Pysähdy ja katso ympärillesi. Niitä on tuhansia päivässä.

Nyt olen kutakuinkin puoli vuotta yrittänyt elää tämän manifestin mukaisesti. Aina se ei ole ollut helppoa. Kun taivaalta sataa räntää ja kylmä vihloo kirpaisevasti lonkkia, onnen hetket ovat olleet kaukana, haudattuna alitajumman rajamaille. Mutta sitten –  olen huomannut istuvani bussissa ja pohtivani kuinka mahtavaa on matkata sisätiloissa, lämpimässä ilman huolen häivää kohti kotia. Ennen kaikkea olen ruvennut huomaamaan kuinka paljon päivän aikana on hetkiä, jolloin kaikki on vain hyvin. Ja kuinka paljon maailmassa on asioita, jotka tekevät iloiseksi.

Välillä ajattelen, että taidan olla ihan sekaisin. Eihän kukaan voi olla onnellinen aina! Tai jos on, se johtuu varmasti jostain sairaudesta. Ehkä minulla on aivokasvain, joka sörkkii aivojen onnentuntemuksia aiheuttavaa sopukkaa. Ja mitä oikeutta minulla on nauttia elämästä? Toisella puolella maailmaa kärsitään nälänhädästä ja täällä minä vain nautin lämpöisistä bussikyydeistä. Mutta toisaalta – mitä se on keneltäkään toiselta pois, jos nautin elämästä – ketään muuta satuttamatta. Ja enhän minäkään ole onnellinen aina. Välillä pitää olla huonoja päiviä, jotta hyvät päivät tuntuvat hyviltä.

Facebookissa kiertää tällä hetkellä haaste, jossa seitsemän päivän ajan pitää joka päivä listata kolme positiivista asiaa. Kehotan kaikkia kokeilemaan tätä. Voit vaikka huomata olevasikin onnellinen.

Vaikeiden tilanteiden some

Some on ihana. Some mahdollistaa sen, että voin olla yhteyksissä kaikkien ihmisten kanssa kaiken aikaa. Tai siis ainakin niiden, jotka käyttävät samaa somekanavaa – ja suostuvat ystäväkseni. 

Kun vuonna 2007 liityin Facebookiin, silloisen työkavererini kannustamana, en voinut tietää, että tästä välineestä tulisi yksi tärkeimmistä kommunikointi- ja tiedonsaantivälineistä ikinä. Se pitää minulle seuraa yksinäisinä iltoina. Se pitää minut yhteydessä ystäviini, jotka muutoin unohtuisivat. Se tuo minulle valtavan määrän uutta tietoa videoiden, testien, uutislinkkien ja hassunhauskojen kuvien muodossa. Mutta se on tuonut elämääni myös lukuisia uusia, vaikeita tilanteita. 

Tässä vain osa niistä:

Too much information

Eräänä päivänä avasin facebookin ja siinä etusivulla oli jonkun tuntemattoman naisen kohtu. Siinä se möllötti uutisfeedini päällimmäisenä. Nainen oli halunnut kerto kaikelle kansalle olevansa raskaana ja laittanut ultraäänikuvansa faceen. Koska ystäväni oli käynyt häntä onnittelimassa, kuva pompsahti myös hänen kavereidensa uutisvirtaan. Harvoin sitä tulee toisen ihmisen sisimpään tuijotelutua niin syvästi.

Note to myself: Kaikkea ei tarvitse jakaa kaikille – käytä yksityisyyyssuodatusta.

”Mä en leiki sun kaa”

Eräässä työpaikassa, kollegani toivotti minut halauksin tervetulleeksi 1. työpäivänäni. Kuljimme hänen kanssaan joka paikkaan: lounaalle, kokouksiin ja kahvitauolle. Luulin, että olimme hyviäkin ystäviä. Uskaltauduin laittamaan hänelle facebook-ystäväkutsun – vahingossa jopa kahteen kertaan. Sitten eräänä päivänä hän pysäytti minut käytävällä ja sanoi ”Seela, halusin vain sinun tietävän, että minä pidän facebookissa vain lähimpiä kavereitani ja sen takia en ole hyväksynyt sinua siellä ystäväkseni.” Se oli kuin läpsäys vasten kasvoja. Varsinkin, kun tiesin, että hän oli hyväksynyt fb-kaverikseen toisen kollegamme. Mieleen palasi muistot lapsuuden hiekkalaatikon reunalta, jossa joku sanoi ”Mä en leiki sun kaa. Mä en oo sun kaveri”.

Note to myself: Jos et hyväksy toista somekaveriksesi, älä selittele miksi. Se on kuin veista kääntäisi haavassa.

Kokoajan jonkun synttärit

Entisaikaan minulla oli tapana onnitella henkilöä, jos muistin, että hänellä oli syntymäpäivä. Nyt facebook pitää ilmoituksillaan huolen, että olen koko ajan tietoinen siitä kenen syntymäpäivä on minäkin päivänä. Ensin pidin periaatteena, että onnittelen tietysti kaikkia - parhaassa tapauksessa etsin jonkun kivan kuvan onnitteluviestiin. Mutta jossain vaiheessa ystäväpiirini kasvoi niin suureksi, että onnitteluviestejä pitäisi olla laittamassa joka päivä, enkä kertakaikkiaan ehdi huomioida kaikkia. Ja sitten tulee huono omatunto siitä, että miksi tuo yksi sai onnittelut ja kivan kuvan, mutta tuo toinen ei!

Note to myself: Palaa vanhanaikaisiin postikortteihin.Lähetä vain niille joiden osoitteen tiedät.

Someraivo

Someraivo syttyy sekunneissa. Se lähtee käyntiin siitä, kun joku lataa nettiin videon, kirjoituksen tai kuvan, jossa kuvataan joku vääryys. Ihmiset innostuvat sadattelemaan kuinka kamala asia on. Haukutaan väärintekijät. Levitetään linkkiä/kuvaa/videota, jotta kaikki tietävät kuka se ”mulkku” oli. Ja maailmansotien tasolle yltävä nettiselkkaus on valmis. Harva vaivautuu kaivautumaan asiaan syvemmälle. Viime talvena facessa pyöri video, jonka oli kuvannut mies ratin takana. Hän halusi näyttää kuinka idiootti rekkakuski ajoi liian lähellä hänen autoaan. Autoa, jonka kyydissä nukkui pieni lapsi. Video levisi kulovalkean tavoin netissä. Rekkakuskit haukuttiin ajattelemattomiksi. Kukaan ei tullut ajatelleenksi kuinka pienen pojan isä vaaransi ajoa, keskittymällä kuvaamiseen, eikä edessä olevaan tiehen. 

Toinen tapaus: Lauttasaaressa joku oli nähnyt miehen kameran kanssa koulun lähellä ja ilmoitti tästä paikallisessa facebook-ryhmässä. Pedofiili!, yleisö pelästyi. Joku tiesi kyseisen miehen. Toinen kysyi, että kai kameramiehen bongannut oli soittanut poliisit paikalle. Tuliko kenellekään mieleen, että kameran kanssa liikkuminen koulun lähellä ei ole rikollista eikä varsinkaan tee kenestäkään vielä pedofiiliä? Ja nyt pienellä paikkakunnalla kyseinen mies on saanut rikollisen leiman.

Note to myself: Älä lähde raivoon mukaan.

Kielletty some

Aloitin taannoin yrityksessä, tehtävänkuvanani mm. sosiaalisesta mediasta vastaaminen. IT-perehdytyksessä minulle sanottiin, että muistathan sitten, ettei somessa saa kirjoittaa _mitään_ tästä yrityksestä. Olin vetää pullat kurkkuun. Mites sitä sosiaalisen median markkinointia olisi sitten tarkoitus tehdä?, kysyin. Toisessa työpaikassa menin hehkuttamaan facebook-sivullani loppuun vietyä projektia. Joku verkkoviestintäosastolla veti herneen nenään. Omista töistä ei saisi kuulemma kirjoittaa mitään somessa. Siellä ne suljetun profiilini vajaat 100 fb-ystävääni olivat nyt saaneet tietää jotain salaista – että olin ihan oikeasti ylpeä työstäni. Muutahan en oikeastaan ollut edes kertonut.

Välillä ihmetyttää yritysten asennoituminen sosiaaliseen mediaan. Samaan aikaan, kun yritetään saada mainetta uskottavana yrityksenä sekä kerätä seuraajia Twitterissä ja Facebookissa, kielletään työntekijöiltä sananvalta. Tässä vähän uutisia: Sosiaalinen media koostuu ihmisistä. Myös työntekijät ovat ihmisiä. Heillä on ystäviä ja seuraajia. Jos edes yrityksen työntekijä ei puhu somessa työnantajastaan hyvää, miksi kukaan muukaan puhuisi.

Note to myself: Puhu hyvää työpaikastasi.

Rikolliset netissä

Joululomien alla somekansaa peloteltiin sillä, että ei kannata kertoa lomamatkoistaan sosiaalisessa mediassa, koska murtovarkaat saavat tällöin tiedon milloin et ole kotona. Lehtien palstoilla unohdettiin mainita, että somessa ei kannata myöskään kertoa käyvänsä töissä, tapaavansa kavereitaan tai käyvänsä kaupassa, koska suurinosa murtovarkauksista tapahtuu kirkkaaseen päiväsaikaan. Somessa ei kannata myöskään kertoa omistavansa kallista moottoripyörää, arvokkasta rannekelloa tai ihanaa aviomiestä, koska joku sitä tarvitseva, voi sen viedä.

Note to myself: Älä hyväksy murtovarkaita facebook-kavereiksesi.

Suomalaisen sään ytimessä

Katson ulos ja mietin onko päivä vai yö. Yhtä pimeää. Harmaat pilvet peittävät taivaan, niin ettei auringosta näy pilkahdustakaan, vaikka kello on 12 päivällä. Mietin miksi ihmeettä esi-isämme päättivät asettua näille konnuilla tuhansia vuosia sitten. 

Arkkitehti katseli ympärilleen ja päätti -
tehdään jotain yksinkertaista.

Italian korkeudella olisi odottanut jatkuva vehreys ja kohtuullinen lämpö. Kuka muu tänne olisi jäänyt karua maata kylvämään kuin jääräpäinen sisupussi. ”Ja minähän kylvän tähän maahan vaikka mautonta perunaa, jos muu ei kasva!”, esi-isämme on varmasti raivonnut maata auratessaan – ja lopulta kansoittanut maan yhtä jukuripäisillä lapsenlapsillaan. Ei mikään ihme, että Suomessa sisu on kansanylpeys.

Aurinkoisen kesän ja kauniin värikkään syyskuun jälkeen harmaa ja märkä marraskuu tuntuu aina yllätykseltä. Poissa on kirkkaat värit ja lämpö. Tilalla on sumuista kosteutta ja kylmää, joka hiipii paksuimmankin toppatakin hiha-aukoista sisään jäätämään ihoa. Kylmä karaisee – niinhän sanotaan. Ja tätä samaa jatkuu pahimmillaan tammikuun alkuun asti. Kosteuden mukana saapuu flunssakausi. Terveyskeskuksissa jonotetaan influenssarokotteita kuin leipää pula-aikana. Lämpöä tulee ikävä.

Ei tarvitse pohtia miksi kansastamme on tullut yksinäisyydessä jurottava lauma , joka ei tervehdi vastaantulijoita. Ei meilläpäin ole ollut tapana olla sosiaalisia. Täällä aurinko laskee marraskuussa kolmen- neljän maissa. Entisaikaan silloin painuttiin sisälle lämpimään, oman väen pariin. Ei ollut aikaa viettää turuilla ja toreilla. Lyhyt päiväsaika vietettiin töitä tehden. Milloin siinä nyt ehtisi vaihtaa kuulumisia tuttujen ja tuntemattomien kanssa, kun leipä oli saatava pöytään? Olemme ahkera kansa. Työ ensin, lepo sitten.

Espoolaisessa lähiössä ulkona nököttävät rakennukset sulautuvat sumuiseen säähän. En voi kuin muistella ulkomailla näkemiäni taloja, joiden rakennuskulttuuri on saanut innoituksensa luonnon väreistä ja muodoista. Pitäähän se meilläkin tavallaan paikkansa. Ehkä noiden betonihökkeleiden suunnittelija on miettinyt, että talot sopivat hyvin suomalaiseen luontoon ja sen väreihin – ainakin marraskuussa.

Oikeastaan suomalainen syystalvi on tehnyt meistä sen mitä me olemme. Olemme ahkera, jukiripäinen kansa, joka ei kylmää pelkää tai naapuria morjesta. Jos nyt muuttaisin ulkomaille auringon lämpöön, alkaisikohan liika valo, leppoisa työhenki ja ylisosiaaliset ihmiset ahdistamaan? Osaisinko asua maassa, jossa kynttilän valossa, sohvannurkassa kyhjöttäminen perjantai-iltana ei olisi yleinen harraste? Tulisiko minulle Suomen pimeää syksyä ikävä?

Tosielämä on tuolla jossain

Kaikki on nykyään netissä. Yritin varata pankkineuvotteluaikaa Danske Bankiin, mutta Espoosta ei löydynyt yhtään konttoria. Viimein, kun sain varattua ajan Helsingin pääkonttoriin, virkailija soitti ja kysyi voisimmeko hoitaa tämän puhelimitse. Toinen vaihtoehto olisi kuulemma verkkoneuvottelu – mikä lie se sitten olikin. Valitsin puhelimen.

Kävin työterveyslääkärin lähetteellä verikokeessa. Varasin puhelinajan kuullakseni tulokset. Lääkäri hiukan närkästyneenä soitti ja sanoi, että olisin voinut lukea tulokset myös Oma Mehiläinen –palvelusta. Reseptitkin ovat nykyään eReseptejä eli ne toimitetaan sähköisesti.

Kirjakauppaankaan ei tarvitse enää lähteä. Opukset saa ostettua tabletin sovelluskaupasta. Lehtitilaukset voin perua. Ne voi lukea sähköisesti. Tutustuin nettijoogaan tietokoneen ja oman joogamaton avulla olohuoneessani.  Vaatteeni ovat Zalandosta. Kauppaostoksetkin voisin tilata Alepan Kauppakassi –palvelusta. Enää ei tarvitsisi siis poistua kotoa kuin töihin – tai voisinhan senkin tehdä etänä.

Netissä kaikki on paljon vaivattomampaa, kauniinpaa ja mielenkiintoisempaa ja uudet laitteet tekevät netissä olosta entistä helpompaa. Ostin uuden tabletin. Nyt yhdellä kädenheilautuksella olen Instagramissa, Pinterestissä, Spotifyssa ja Google+:ssa - samanaikaisesti. Netissä olen hyperaktiivinen näpertelijä, joka virkkaa, valokuvaa ja askartelee. Kirjoitan kahta blogia, järjestän ystävätapaamisia Doodlen avulla sekä joogaan Youtuben äärellä.

Mutta netti vääristää elämää. Kun istuu päivät pitkän kotona koneen ääressä, sitä alkaa kuvittelemaan, että elämä on tuolla ruudun takana. Sitä luulee tuntevansa kaverinsa pelkän Facebookin perusteella ja hallitsevansa elämäänsä nettisovelluksilla. Netiltä on helppo piilottaa epätäydellisyytensä ja someen valita valokuvat, jossa vatsamakkarat eivät näy.

Kävin treffeillä. Nettideittikirjoituksen perusteella mies oli urheilullinen, hauska ja sosiaalinen. Treffeillä kohtasin perusjampan, joka ei meinannut saada sanaa suustaan. Ihmettelin mihin katosi se itsevarmanoloinen tyyppi, johon netissä olin tutustunut. Ei siitä vuosisadan rakkaustarinaa syntynyt, mutta muistuipahan mieleen, että tosielämä on tämän ruudun ulkopuolella. Vatsamakkarat, aidot ihmiset ja kaikki.

Rasti otsassa

Tässä jokunen aika sitten jouduin vetämään rastia ruutuun treffisivustolle ja määrittelemään itseni. Mikä on pituuteni? Hiustenvärini? Silmien väri? Juonko alkoholia ”en koskaan”, ”silloin tällöin” vai ”usein”? Olenko ateisti, juutalainen vai kristitty? Lapsia, onko vai haluanko ollenkaan? 

Vaikein kohta oli kuitenkin ruumiinrakenne. Olenko hoikka, treenattu, pyöreähkö, tanakka vai normaali? Hoikka tai treenattu en ainakaan ole – mutta jos valitsen pyöreähkön tai tanakan, enkö sitten ole normaali?

Kuvalähde: http://naurunappula.com/z/538329/

Vastaavanlaiset kyselylomakkeet ovat hämmentäneet minua aikaisemminkin. Markkinointitutkimusyritys kysyi taannoin talouteni kokoa. Sinkuilla vastausvaihtoehtona oli vain ”yksinäistalous”. Ovatko sinkut siis aina yksinäisiä?? Toisen kerran sama yritys oli muotoillut kysymyksen muotoon ”Mikä on elämänvaiheesi?” Vastausvaihtoehdot olivat  ”vanhempien luona asuva”, ”yksin asuva”, ”avoliitossa” tai ”avioliitossa”. Aivan kuin jokaisen ihmisen elämä kulkisi näissä ”vaiheissa” eteenpäin.

Vastauslomakkeet ahdistavat meidät pikkuhiljaa pieniin lokeroihin. Samalla, kun raksitin ruutuihin ominaisuuksia itsestäni, tein päätöksiä siitä mitä olen ja mitä en ole. Olen vaaleahiuksinen, politiikasta ei-kiinnostunut, silloin tällöin alkoholia juova, kristitty sinkku nainen.  Ainut ongelma vain oli siinä, ettei kaikkiin kysymyksiin ollut sopivia vastausvaihtoehtoja. Silmäni ovat sini-harmaat, mutta virallisesti olen sinisilmäinen. Mitä, jos kuulun kirkkoon, mutten tunne itseäni kristityksi? Mitä, jos asun yksin, mutta en ole mielestäni yksinäinen? Mitä jos olen sekä hiukan tanakka, hiukan pyöreä ja erittäin normaali?

Mutta ei vastausvaihtoehtoja voi jättää valitsemattakaan. KELAsta ei saa tukia ilman täytettyä lomaketta, pankista ei saa lainaa ilman taustatietoja ja puolisoa ei löydy, jos ei suostu kertomaan itsestään mitään. Täytyy siis tehdä valintoja. Mutta todellisuus on niin paljon muutakin kuin rasti ruudussa. Täytyy vain toivoa, että se normaalia sinisilmäistä blondia etsivä mies muistaa sen.

Pankissa kysyttiin mikä on lainanhakijan ”Ammatti tai arvo”. Hetken aikaa harkitsin vastaavani  ”vapaaherratar”.  

Sinkkuuden paperihäät

Vuosi sitten erosin, pakkasin kamppeeni pahvilaatikoihin ja tungin ne 27 neliön yksiöön. Yli 8 vuoden seurustelu oli ohi. 

Vapauden tunne oli samaan aikaan sekä huumaava, että pelottava. Sain ihan yksin päättää jokaisen kaapin paikan, mennä tai olla menemättä, nukkua puolille päivin tai levittää maalaus- ja käsityökamppeeni ympäri kämppää. Mutta toisaalta olin aivan yksin – kukaan ei ollut kotona kuulemassa huoliani.  

Vuoden verran ajattelin, että ei koskaan enää. Ajattelin, että jos joskus vielä tapaisin jonkun, miksi siihen edes kannattaisi satsata – todennäköistähän olisi, että taas 8 vuoden kuluttua tajuaisin, ettei sekään suhde toimi. Ja se olisi seuraavat 8 vuotta tuhlattua aikaa.

Sitten aika kului. Sitä unohti kuinka vaikeaa eroaminen oli. Kaipasi entistä enemmän joka päiväistä juttuseuraa. Unohti yhdessä asumisen huonot puolet, muisti vain ne hyvät. Vuoden kuluttua olin valmis yrittämään uudestaan.

Mutta missä 3-kymppiset sinkut nykyään tapaavat toisiaan? Olen liian vanha etsimään yökerhoista seuraa. Harrastukseni ovat aika naisvoittoisia. Eikä sitä oikeen Prismaankaan viitsi lähteä sinkkukori kädessä miehiä jahtaamaan.

Amerikkalaisen tutkimuksen mukaan internetissä tavanneet pariskunnat eroavat harvemmin kuin kasvokkain tavanneet. Sinne siis? Ensin piti kartoittaa paras nettideittipaikka. Tiesittekö, että internetin treffisivustoja on lukemattomia? Suljettuja, maksullisia, avoimia, opiskelijoille, rikkaille tai urheilijoille tarkoitettuja. Ja sitten on vielä älypuhelin appsejä… tinderejä, blenderejä ja applen cupid-sovelluksia, joilla voi paikallistaa lähimmän vapaan sinkun. Pelkkä palveluiden vertaileminen vei päivän. Lopulta päädyin ”onnellisiin pannukakkuihin”. Se kuulosti tarpeeksi  huolettomalta. Lisäksi palvelu oli suljettu, ilmainen ja säännöissä luvattiin häätää kaikki väärillä aikeilla olijat. Ei siis mitään seksinvonkaajia.

Nimimerkki on luotu. Profiili huolella kirjoitettu. Paras valokuva ladattu. Syötti on vesillä. Toivottakaa siis hyvää kalaonnea!

Tissit – Katso kuvat!

Jos klikkasit tämän kirjoituksen linkkiä vain sen takia, että otsikossa luvattiin kuvia tisseistä, minun on valitettavasti tuotettava sinulle pettymys. Ei täällä ole mitään tissikuvia. Halusin vain kokeilla kuinka seksi myy – tai tarkemmin: rintarauhaset. Tosin, ei tästä taida kukaan rahaa saada.

Tiss... eikun nämä on keksejä.

Taannoin eräs kollega (naispuolinen, ei lapsia) kommentoi kuinka olisi kamalaa, kun rinnat rintaruokinnan lopettamisen jälkeen sitten roikkuisivat jossain navan kohdalla eivätkä olisi enää entisensä. Jäin miettimään, että mitä niillä sitten edes tekee, jos ei imetä. Keksin niille kolme tarkoitusta:  1) jälkikasvun ruokinta, 2) vastakkaisen sukupuolen mielenkiinnon herättäjä ja 3) naiseuden symboli.

Kaikki nämä päivät olen antanut noiden vain roikkua mukana, enkä ole tajunnut minkälainen voimavara minulla on. Samassa paketissa ruuan tuotantolaitos ja viihdytyskeskus. Tissillä saa sekä miehen, että lapsen hiljaiseksi. Toiset hankkivat niillä rahaa iltapäivälehtien sivuilla - toiset taas käyttävät niitä aseena tasa-arvosodassa poltettujen rintsikoiden kera.

Rinnat ovat kummallisia juttuja. Noin 42 %:lla väestöstä on ne. Silti, kun Iltalehti julkaisee nettisivuillaan otsikkolinkin ”Rihanna vilautti rintojaan – katso kuvat!”, tuhannet suomalaiset klikkaavat linkkiä. Ihan kuin se olisi joku uusi juttu. Ja Rihannan rinnathan on nähty iltapäivälehtien sivuilla jo niin monta kertaa eri kuvakulmista, ettei luulisi siinä olevan enää mitään ihmeteltävää.

On suorastaan outoa kuinka kasa rasvaa ihon sisällä voi saada miehien päät pyörälle, tuottaa proteiinipitoista maitojuomaa sekä tehdä tytöstä naisen. Samalla ne ihastuttavat, vihastuttavat ja kauhistuttavat. Kun eläinaktivistit aiheuttavat pahennusta riisumalla paitansa ja protestoimalla näin turkiksia vastaan – Lady Gaga myy samalla metodilla levyjään.

Rintojen merkityksen naiseuden symbolina ymmärtää vasta sitten, kun ne on vaarassa menettää. Kun äitini sairasti yli kymmenen vuotta sitten rintasyövän – kävi selväksi kuinka kova pala niiden menettämisessä oli vaikka niillä ei enää ollutkaan roolia jälkikasvun ruokinnassa tai miehen metsästyksessä. Rinnat ovat osa naisen minuutta – ovat ne sitten isot tai pienet, roikkuvat tai lattanat – tai uudelleen rakennetut.

Miehille terveisiä: Meillä ei ehkä ole parempaa palkkaa, ihmisoikeuksia joka maailman kolkassa, asemaa johtoryhmässä taikka oikeita mielipiteitä – mutta meillä rinnat! Niillä me hallitaan maailmaa!