perjantai 20. marraskuuta 2015

1. nimipäivä

N. 35 vuotta sitten äitini istui teatterisalissa ja ihaili Seela Sellan näyttelijätyötä. Tuolta istumalta hän päätti nimetä syntymättömän lapsensa hänen mukaansa. Nyt marraskuussa 22. päivä minä vietän ensimmäistä Seelan nimipäivääni. 

4-vuotiaan Seelan nimmariharjoituksia.
Vuonna 1981 synnyin tähän maailmaan, jossa ei ollut muita Seeloja kuin minä ja Seela Sella. Peruskoulussa luokkahuoneessa istui vierelläni monta Hannaa, Jenniä ja Heikkiä - mutta kun nimeni mainittiin, kenenkään muun ei odotettu vastaavan kuin minun.

Olisin halunnut olla kauniisti sointuva Helena tai Katriina. Mielestäni Seela oli nimenä kylmän suoraviivainen, mitääntarkoittamaton, kirjaimien yhdistelmä. Ja ennen kaikkea noilla kauniilla nimillä oli nimipäivä. Kadehdin veljeäni, joka vietti nimipäiväänsä isäni syntymäpäivänä. Hänellä oli siis yksi ylimääräinen juhlapäivä – sellainen joka minulta puuttui. Marraskuun viimeisenä päivänä kieltäydyin juhlimasta, koska lapsekkaan itsekkäästi ajattelin sen olevan epäreilua.

6-luokalla koulun käytävillä kulki huhu, että alemmalle luokalle oli tullut toinen Seela. Tiedustelut paljastivat, että kyseessä olikin ulkomaalaisperäinen Sheela - ei siis Seela laisinkaan. Sain kulkea ylväässä yksinäisyydessä nimeni kanssa vielä monta vuotta.

Kun parikymppisenä etsin töitä, huomasin että Seela on tarttuva nimi. Puhelimessa sanottuna se jäi hyvin mieleen ja erottui helposti hakupapereista. Toisaalta se kuulosti suomalaisen tutulta. Haittana oli se uniikkius. Kun kerroin etunimeni opiskeluaikoina eräälle poikaystäväkanditaatille, hän googletti sillä netistä kaikenlaista, mm. tet-harjoitteluraporttini 9-luokalta.

3-kymppisenä alkoi tapahtumaan kummia. Yhtäkkiä pieniä polvenkorkuisia Seeloja alkoi putkahtelemaan sinne sun tänne. Havahduin kaupassa nimeni huutoon, mutta paikalle talsikin pieni taapertaja äitinsä kutsumana. Seelasta oli tullut trendinimi. Tuntui oudolta, että joku oli varastanut nimeni. Olinhan tottunut olemaan se ainoa. Tunnetta voisi verrata siihen hetkeen, kun huomaat, että joku ympärilläsi on pukeutunut täysin samanlaisiin vaatteisiin kuin sinä. Aivan kuin joku olisi vienyt identiteettisi. Ja minun copycattini olivat pieniä polvenkorkuisia olioita, jotka kulkivat kurahaalarit jalassa kaupan käytävillä.

Tänä sunnuntaina saan kiittää Seela Sellaa sekä noiden satojen uusien Seelojen vanhempia nimivalinnastaan. Tänä sunnuntaina nimittäin vietetään1. virallista Seelan nimipäivää. Sen kunniaksi keitän nimipäiväkahvit.

torstai 15. lokakuuta 2015

Muodissa

Jossain vaiheessa muotilehdet ovat muuttuneet kummallisiksi. Ennen sieltä löytyi hienoja ideoita pukeutumiseen. Nyt sen sivuilla olevat ihmiset näyttävät isoäidin pöytäliinaan ja raidallisiin kalsareihin pukeutuneilta avaruusolioilta. Ja se on muotia! Jos et ole ehtinyt selailla muotilehtiä viime aikoina, tässä tiivistelmä tämän hetken trendeistä:

Nämä on nyt IN! Pöksyt Zalandolta
"Mr. GUGU & Miss GO", takki MaxMaran
talvi2016 -mallistosta, miehiä saa netistä ja
puhelin Huuto.netistä.
Pyjamassa töihin
Aamuruuhkassa vilahti tyttö pyjaman housuissa. Naurahtelin. Oli tainnyt likka unohtaa vaihtaa vaatteet herätessään. Mutta sitten eteen tuli toinen, vaaleanpunaisissa kukkapöksyissä. Ja kolmas, violetissa puuvilla-kuviohousuissa. Sitten tajusin, että tämä taitaa olla jokin muoti-ilmoi. 

Keväällä etsin aamutakkia. Löysinkin sellainen kivan värikkään, kuviollisen Indiskasta. Pari viikkoa myöhemmin näin naisen samanlainen aamutakki päällä kaupan kassajonossa. Joten siis – nyt on ihan ok, mennä yöasussa töihin ja kaupungille. Paitsi, jos nukkuu nakuna.

Puhelimenjohtoa hiuksissa
Ensin ajattelin, että joku on keksinyt nerokkaan kierrätysidean: kun vanhoista lankapuhelimista ottaa kierrejohdot irti, niistä saa hauskan hiuspampulan. Mitä materiaalin hyötykäyttöä! Mutta sitten luin lehdestä, että kyseesä multimiljoona-bisnes.  

Tuote on nimeltä Invisibobble ja kun tutkiskelin tuotetta kaupassa lähemmin ymmärsin mistä se miljoonabisnes tehdään. Ponnari maksaa 6 EUROA!! Vertailun vuoksi voin kertoa, että tavallinen hiuslenkki maksaa kaupassa n. 50 senttiä kappale ja Huuto.netistä saisi lankapuhelimen 2 eurolla. 6 euron hinnalla pääsee eroon kaksihaaraisista hiuksista, kireän ponnarin aiheuttamasta päänsärystä sekä hiuksien vaurioitumisesta. Vielä, kun se värjäisi hiukset, niin ei tarvitsisi enää käydä kampaajalla ollenkaan. Taidan ostaa kuitenkin Huuto.netistä sen puhelimen.

Parrakkaat miehet
Mieskunnassa on selkeästi levinnyt tieto, että metsuriseksuaalit ovat kuuminta hottia. Siloposkisia miehiä ei nimitääin löydy enää mistään pääkaupunkiseudulla. Kesäloman jälkeen pelästyin töissä, kun kesän aikana yks jos toinen toimiston herrasmies oli muuttunut karvakarjuksi. Lepyyttelin itseäni sillä tiedolla, että kyse on vain kesäparrasta – kohta ne ajavat ne pois. Mutta nyt on jo lokakuu ja edelleen samat partaveikot liikkuvat työpaikan käytävillä! 

Aloitin syyskuussa opiskelun ammattikorkeakoulussa. Luokassamme on vain 4 miestä, jokaisella parta. Ja sitten, kun en muista nimea ja puhun siitä ”vaaleanruskeahiuksisesta miehestä, jolla on parta” – kyseessä voi olla kuka tahansa heistä.

Liian isot takit
Nyt on aika kaivautua isän vaatekaapille ja varastaa se isoin talvitakki. Muotilehdet nimittäin paljastavat, että tämän talven kaupunkitakin kuuluu olla ”muhkea ja pörheä” eli muodottoman valtava möntti, jossa  karvoja. Isälläni on sellainen villakangastakki joka sopisi juuri tähän tarkoitukseen.

Ja muistakaahan, että nyt on syksy! Piiloon siis kaikki kesän kirkkaat värit ja pirteät kuosit. Nyt kuuluu pukeutua harmaaseen, mustaan ja ruskeaan, niin ettei sitten tuolta harmaan ankeasta syyssäästä erotu millään. ;)

keskiviikko 23. syyskuuta 2015

Kriisi hyvinvointiyhteiskunnassa

"Voi Vi#**u!"
Piti kirjoittaa pakolaisista. Olin jo saanut aikaiseksi monta kappaletta siitä kuinka pitäisi auttaa ja että kaikilla on hätä, mutta sitten jotenkin päädyin itseäni lähemmin koskevaan kriisiin: vessoihin.

Tässä eräänä päivänä seisoin koulun yleisessä vessassa käsi upotettuna wc-paperitelineeseen. Yritin onkia sieltä edes yhtä yksittäistä paperinpalaa ja ajattelin, että miten ihmeessä nämä yleiset vessat ovat minulle aina jotenkin henkilökohtaisen kriisin paikka. Aina niistä löytyy wc-annostelija, josta on mahdotonta saada kunnolla paperia. Nytkin koulun tauko läheni loppuaan ja hikipäässä yritin saada annostelijasta irti edes kolmea yksittäistä palaa tarkoitukseensa. Aina sain pyöritettyä jotenkin rullan pään ulottumattomiin ja sitten piti aloittaa uusi pyörityskierros.

Toisissa vessoissa ongelmana on automaattiannostelijat, jotka rullan loputtua räväyttävät tyhjän muovihylsyn vauhdilla suoraan sormille. Tai sitten se hylsy pitää raastaa sieltä kynsin ja hampain, jotta seuraava rulla tulee esiin. Tätä operaatiota tehdessäni olen saanut mm. haavan sormeeni ja venäyttänyt olkapääni.

Ystävieni luona vieraillessani pelkään, että istahdan pöntölle ja vasta tässä vaiheessa huomaan, että paperi on loppu. Ja sitten ne sairaat sadistit ovat piilottaneet vararullat jonnekin eteisen yläkaappiin, josta minun on mahdoton niitä saada ilman huomiota. Pakko on mennä huhuilemaan kaikkien kuullut, että täällä olisi hätä, ei paperia. Pahimmassa tapauksessa tämä tapahtuu sukujuhlissa, jossa lopulta kaikki tietävät, että Seela on kakalla.

Henkilökohtainen vessakriisini on niin vakava, että se menee uniini. Painajaisissani olen yleisessä vessassa, jonka paperi on loppu, pöntön reunat likaiset, viemäri on tukossa, oven takana kamala jono jyskyttämässä ovea – ja minulla kauhea hätä. Sama uni on toistunut vuosikymmeniä. Vain vessan ulkomuoto ja paikka vaihtelevat. Välillä olen laivalla risteilemässä tai jossain ulkomailla, valkoisin kaakelein päällystetyssä bukkerivessassa, jonka viemärit haisevat ja kukaan ei ymmärrä kieltäni. Alkukesästä näin unta, että siivosin kesätyönä festareilla bajamajoja. Kehitin siihen hyvän tekniikan ja lopulta johdin kokonaista siivoustiimiä. Kentien tämä johtui haikailuista nuoruuden festarikesiin ja oman elämän kaaoksen hallintaan.

Vessapainajaiseni ovat niin usein toistuvia, että luulen niiden johtuvan jostain lapsuuden traumasta. Ehkä minut on polvenkorkuisena unohdettu yleiseen vessaan. Tai potalleopettelu on ollut hiukan haastavampaa.

Mutta ottaen huomioon nykyisen maailman tilanteen, minun kriisini on ylitsepäästävissä - sillä jollain muilla taitaa olla vähän isompi hätä.

maanantai 17. elokuuta 2015

Pari (imelää) sanaa rakkaudesta

Rakastuneet ihmiset ne vasta ärsyttäviä ovat. Ne näkevät ympärillään vain sateenkaaria ja vaaleanpunaisia pilvihattaroita. Ne kehuvat säätä, vaikka ulkona sataisi räntää – kesäkuussa. Ne päivittelevät Facebookiin über-söpöjä kuhertelukuvia, kirjoittavat sokerikuorrutteisia riimejä muistivihkonsa kylkeen ja puhuvat mielitietystään kuin prinssi Rohkeasta, joka ruokakaupassa tainnutti hirviön. Vielä ärsyttävämpää on, jos satut itse olemaan tuo rakastunut.

Rakkaus on imelää karkkia.
22-vuotiaana leikkasin Hesarista talteen artikkelin, jossa kerrotaan, että rakastuminen on kuin ahne pakkomielle. Aivotutkijat olivat tutkineet rakastuneiden aivokäyriä ja todenneet, että rakastumisen tunne vastaa suklaanhimoa. Vastarakastuneet haluavat siis ahmia rakkauden mielihyvää – eivätkä suinkaan kiinny vielä kumppaniinsa kuin vasta pidemmän seurustelun jälkeen.

Olen kantanut tätä artikkelia mukanani muistutukseksi siitä, että kaikki tunteemme ovat vain aivokemiaa. Niin surut, ilot kuin rakastumisetkin. Se oikeastaan lohduttaa silloin kuin mieli on maassa – sekä varoittaa rakastumasta liian heppoisesti.

Mutta ärsyttävintä rakastumisessa on se, ettei sille voi mitään. Se iskee tajuntaan kuin salama tähtikirkkaalta taivaalta – eikä siitä sitten pääse enää eroon. Yhtäkkiä sitä huomaa tuijottelevansa toisen silmiin ja ihailevan toisen kaikkia piirteitä – jopa niitä vähän ärsyttäviä. Sitä miettii lakkaamatta missähän se toinen juuri nyt on, mitähän se ajattelee ja kuinka kauan menee siihen kuin seuraavan kerran tavataan. Vaikka järki yrittäisikin huutaa vierellä ”Koita nyt hyvä nainen ryhdistäytyä!”, se on menoa se. Rakkauden tunne päihittää järjen, se sepittelee omia pilvilinnaisia tulevaisuuden suunnitelmia  ja värittää kylmän arjen vaaleanpunaiseksi.

Rakastumisen tunteen aiheuttaa oksitoniini, joka synnyttää aivoissa ylitsevuotavaa onnellisuuden tunnetta. Jotkut tutkijat sanovat, että rakastumisen tunne voi kestää maksimissaan 4 kuukautta – toiset uskovat 6-18 kuukauteen. Joka tapauksessa jossain vaiheessa se loppuu. Tämän jälkeen, jos onni suo, tunteen syrjäyttää syvä kiintymys, jota kutsutaan myös oikeaksi rakkaudeksi. Pitkässä suhteessa rakastumisen tunne voi aika ajoin palata, mutta kukaan ei jaksaisi sitä koko ajan. Se aiheuttaa energian purkauksia ja sumentaa järjenjuoksun. Lopulla siihen nääntyisi.

Täytyy sanoa, että olen koukussa. En vain rakastumisen tunteeseen – vaan myös siihen yhteen tyyppiin. Olen harkinnut AA-kerhoa, mutta kuten kaikki kunnon addikti, en oikeasti halua päästä eroon riippuvuudestani. Haluisin vain ahmia sitä isoina paloina koko ajan. Vaarana tiestysti on, että pakahdun – tai vuoden päästä huomaan, että rakkaus on johdattanut minut harhaan. Kaikesta huolimatta, uskon, että se on sen arvoista. Ja vaikka tunnemylläkkä loppuisikin 4 kuukauden kohdalla, toivon, että se palaa vielä useasti uudestaan – ja vielä vanhainkodin kiikkustuolissakin me laitetaan toistemme sukat pyörimään jalassa.

sunnuntai 19. heinäkuuta 2015

Waxing gone bad – kaikkea sitä kauneuden eteen tekeekin

Noin vuosi sitten ilmoittautun mukaan Buzzador-toimintaan. Siinä ihmisille lähetetään halutessaan jokin tuote kokeiltavaksi ja he saavat kertoa kokeilustaan ystäville ja tuoteyritykselle. Kyseessä on ansaitun median markkinointia, eli tuotebrändit saavat suosittelumainostaa ja ihmiset ilmaisia tuotteita. Itse en ole pahemmin kampanjoihin aikaisemmin osallistunut, mutta, kun nyt tuotteena tarjottiin Veetin Spawax-karvanpoistolaitetta, ajattelin ”miksei?”. Olenhan geeneiltäni pohjoiseurooppalainen, jonka perimä on vuorannut muka-lämmittävillä ihokarvoilla.

Uusi tunnelmavalo? Ei, kun uusi "vahausjärjestelmä".

Nuoruudessani en olisi saanut sheivailla sääriäini, koska vanhempani olivat vakuuttuneita siitä, että se oli turhaa touhua. Heillä oli kuulemma asunut naapurissa nainen, joka ajoi kerran säärensä ja karvat kasvoivat entistä tummempina ja paksumpina takaisin. En tiedä pitääkö tämä urbaanitarina todella paikkansa, mutta se ainakin pilasi nuoruuteni. Äidilläni ei koskaan säärikarvoja ollutkaan, mutta valitettavasti minä olin perinyt isän puoleltani geenit, joissa karvaa pukkasi joka nurkasta. 15-vuotiaana sitten sheivarin sääriäni salaa vessassa kaverilta lainatulla höylällä.

Nyt heinäkuun puolivälissä posti toimitti minulle Veet Spawax -laitteen sekä Buzzaus-ohjeet. Veet Spawax on kuulemma ”täydellinen vahausjärjestelmä, jolla voit itse vahata kuten salonkien ammattilaiset”. Buzzaus ohje kehotti kokeilemaan vahaa ”kotikylpylässäni” sekä buzzaamaan siitä ystävilleni. Voisin jopa antaa ystävieni kokeilla tuotetta kotonani. Kuvittelin mielessäni sitä kiusallista hetkeä, kun kahvin ohessa kysyisin ”Haluisitko kokeilla uutta karvanpoistolaitettani” ja totesin, että ehkä vain testaisin laitetta itse.

Lauantai-iltana siis levitin olohuoneen lattialle viltin ja perustin oman henkilökohtaisen kauneushoitolan. Veet Spawax -pakkaus sisältää ennustuspalloa muistuttavan pyöreän laitteen, 6 vahakiekkoa ja virtajohdon. Kun ennustuspallon kytkee virtajohdolla seinään, siitä tulee kiva tunnelmavalo. Ensinnäkin ajallisesti Veet Spawax todellakin on kuin kauneussalongissa vierailu. Siihen pitää varata vähintään tunti. Vahakiekot laitetaan laitteen sisään ja sitten se sulattaa niitä 30 minuuttia. Ei siis mitään pikaisesti ennen juhlia karvojenpoistoa. Myös jälkisiivoukseen kannattaa varata hyvin aikaa.

Kun kiekot ovat vihdoinkin sulaneet ne levitetään iholle muoviselle lastalle. Pakkauksessa luki, että vahakiekot olivat ”violetin liljan ja viikunun” tuoksuisia, mutta itse haistoin vain teollisen vahan – mikä ei muuten ole mikään mieluisa tuoksu. Vaha levittyi hyvin säärien iholle ja sekunneissa se muuttui kovaksi muovimaiseksi paloiksi, jotka oli helppo repäistä pois sellaisenaan. Helppoa kuin heinän teko siis!

Koska homma näytti niin yksinkertaiselta, päätin siirtyä sääristä bikinirajalle. SUURI VIRHE! Ohjeessa kerrottiin, että mikäli iho on kostea, sille kannattaa laittaa talkkia. Vahajämät saa pois vauvaöljyllä – vesi tai pesuaine eivät niihin tehoa. Mikäli olisin pienen lapsen äiti, saattaisin nämä ainekset omistaakin, mutta sinkkunaisen poikamiesboxista niitä ei löydy. Ei siis talkkia. Ja harmikseni olin juuri käynyt suihkussa. Kun vaha joutuu kosketuksiin kostean ihon kanssa, se muuttuu tahnaksi, joka ei kuivu eikä irtoa. Se on kuin purukumia, joka on jäänyt kiinni karvoihin. Ja voitte kuvitella miltä tuntuu nyhtää sitä sieltä haarusvälistä. ISO VIRHE SIIS! Onneksi jääkaapista sentään löytyi ruokaöljyä, jolla lutrasin sekä oman kropan, että koko kylppärin kiiltäväksi.

Kun vahanpoisto-operaatio oli suoritettu, oli vuorossa loppusiivous. Vahaa oli joka paikassa: olohuoneen lattialla, viltillä, laitteen reunoissa, kannessa, lastassa... Ja milläs sen saa pois – no vauvaöljyllä. Lisää ruokaöljyä peliin siis! Laitteeseen jäljelle jääneen vahan voi sentään käyttää uudestaan.

Seuraavana aamuna paljastui vahauksen lopputulos. Olin luullut, että sain sääret kokonaan säihkyviksi. Sen sijaan olin vahannut sieltä täältä karvattomia läikkiä. Olohuoneen tunnelmavalossa en vain ollut huomannut tätä. Lisäksi ihoon jääneet pienen pienet vahajämät, joita en ruokaöljylläkään ollut saanut poistettua, erottuivat nyt selvästi, koska ne olivat yön aikana keränneet lakanoista nukkaa pintaansa. Jos olisin tullun kauneussalongista tämän näköisenä olisin ollut _todella_ pettynyt. Kaivoin siis esiin vanhat Veet Wax Strips -vahaliuskat (hemmetin hyvä tuote muuten!) – ja 20 minuutissa olin vahannut sääristäni sekä irtokarvat, että vahajäämät pois.

Sorry, Veet! Ei tästä tullut ihan sellaista buzzaus kuin olitte ajatellut. Taidan pidättäytyä tästä edes vanhoissa ja turvallisissa vahaliuskoissa. … ja onneksi niitä bikinikelejä ei pahemmin ole näkynyt!


torstai 28. toukokuuta 2015

Vähän blondi

On oikeastaan mukava olla blondi, koska aina, kun jotain ei ymmärrä, voi vedota hiustenväriinsä. Niin kuin näissä asioissa:

Jumalanpilkasta loukkaantuva Jumala
Ei haukku haavaa tee – paitsi tietysti, jos olet Jumala. Nimittäin jopa 20 prosentissa maailman valtioista voi saada rangaistuksen jumalanpilkasta - pahimmassa tapauksessa jopa sellaisen joka johtaa kuolemaan. Suomessakin voi päätyä vankilaan maksimissaan 6 kuukaudeksi. En vain ymmärrä, mikä se sellainen Jumala on, joka pilkasta hätkähtää? Eikös jumalat ole kaikkivaltiaita, kaiken maallisen yläpuolella olevia olentoja? Jos Jumalaa ottaisi päähän jonkun tyrvääläisen ateistin sanomiset, sehän voisi vain langettaa tyypin päälle kamalan vitsauksen! Mihin siinä viranomaisia tarvitaan?

Naiset, ikä ja lyhyet hiukset
Lukeeko jossain naisten käsikirjassa, että naisen tulee leikata hiuksensa lyhyeksi viimeistään 40 vuotta täyttäessään? Vai onko se joku kampaajaliiton ohjeistus? Viime aikoina olen nimittäin tajunnut kadulla kulkiessani sekä tuttavapiiriäni salaa tarkastellessa, että vain harvalla yli 4-kymppisellä naisella on pitkät hiukset. Yleisin ”varttuneemman” ikäpolven hiusten pituus on jotain 8 ja 2 sentin välillä. Mistä se johtuu? Onko se tietyn ikäpolven muoti-ilmiö? Vai harvenevatko naisten hiukset siinä iässä niin, että vain lyhyt pehko näyttää tyylikkäältä? Vai kuuluvatko vanhemmat naiset johonkin salalahkoon, jonka ohjeistuksessa lukee tämä ulkoasuasetus? Kertokaa nyt ihmeessä ennen kuin vanhenen!

Yksilönvapaus vrs. anarkismi
Aina, kun luen juttuja siitä kuinka anarkistit ovat rikkoneet ikkunoita mielenosoituksessa tai estäneet bussien kulun ptotestillaan, mietin miksi ne tekee kiusaa toisille? Anarkismin ydinajatus on yksilönvapaus eli jokaisen pitäisi saada tehdä mitä haluaa. Jos joku haluaa rauhassa kulkea aamulla bussilla töihinsä, miksi anarkistit haluavat estää sen? Saako ne jotain outoa mielihyvää siitä linja-autojen edessä, asfaltilla makaamisesta?  Ja saako se kettuuntunut työmatkalainen käydä vetämässä anarkistia nokkaan, jos se niin haluaa?

Suomen talous
Valtio: Meillä ei oo rahaa. Kilpailutetaan kaikki urakat, jotta saadaan mahdollisimman halvalla työt.
Urakoitsija: Meillä ei oo rahaa. Annetaan työntekijöille minimipalkkaa, kun urakasta saa niin pienen palkkion.
Työntekijä: Meillä ei oo rahaa. Ei osteta mitään luksusta, kun saan niin pientä palkkaa.
Yrittäjä: Meillä ei oo rahaa, kun kukaan ei osta enää meidän tuotteita ja kohta mennään konkurssiin.
Valtio: Meillä ei oo rahaa, kun konkurssin päätyvistä firmoista ei kerry enää veroja.
Onneksi en ole valtionvarainministeri, jonka pitäisi keksiä miten tästä oravanpyörästä päästään pois.

keskiviikko 15. huhtikuuta 2015

Onko pakko olla kaunis, fiksu ja sosiaalinen?

Vähän aikaa sitten Dove-kosmetiikkabrändi julkaisi videon, jossa naiset ympäri maailmaa saivat valita, kummasta ovesta he haluavat kulkea: ovesta, jonka päällä luki ”beautifull” (=kaunis) vai ovesta, jonka päällä luki ”average”(=tavallinen / keskimääräinen). Videon sanoma oli, että jokaisen naisen pitäisi pystyä kulkemaan ylpeänä Kaunis-ovesta, koska kaikki me olemme kauniita. Katselin videota ristiriitaisin tuntein. Onko naisten pakko olla kauniita?



Doven videon voi kokonaisuudessaan nähdä täällä: youtu.be/7DdM-4siaQw

Sana Kaunis asettaa kamalasti paineita. Pitäisi hoitaa ihoa, meikata, värjätä hiuksia, poistaa ihokarvoja, panostaa pukeutumiseen, laihduttaa ja hymyillä. Kamalasti hommaa. Koko ajan tunnen huonoa omatuntoa siitä, että joku näistä asioista on huonolla tolalla. Jos olen saanut varattua kampaajan (joka maksaa maltaita), seuraavaksi pitäisi ottaa yhteyttä kosmetologiin, punnertaa ja  vahata säärikarvoja. Tai voisihan sitä olla vain sisäisesti kaunis, mutta se vasta konstikasta onkin. Kuka nyt jaksaa ajatella kauniisti koko ajan!

Miehet pääsevät niin paljon helpommalla! Eihän kukaan hoe heille, että ”sinäkin olet komeä sisäisesti” ja ”kaikki me ollaan kauniita”! Miehiltä ei odoteta hehkeää ihoa ja tuoksuvaa kuontaloa, vaikka onhan miestenkin kauneusihanteet muuttuneet aikojen kuluessa. Mutta edelleenkin poikien lelut voivat olla mutanttikilpikonnia ja hirviöitä, kun tytöt leikkivät kauniilla nukeilla ja söpöillä poneilla.

Teini-iässä kuvittelin olevani ujo. Muistan, että minulle oli hoettu sitä sanaa koko lapsuuteni, koska en ollut kovin puhelias vieraiden ihmisten kanssa. Samaan aikaan iski kamala tarve olla täydellinen: kaunis, fiksu, kaikkien kanssa toimeentuleva. Opettajat vaativat hyvää käytöstä, vanhemmat hyviä koenumeroita, kaverit hauskaa seuraa. Minä kuten moni ystävänikin taistelimme kaikkien näiden tavoitteiden kanssa yrittäen pärjätä kaikessa samaan aikaan. Koska olin ”ujo”, ajattelin, etten ole yhtä hyvä tyyppi kuin ne sanavalmiit, kauniit, menestyvät ihmiset. 

Ei meikkiä, ei kuvan käsittelyä,
en harjannut edes hiuksia ja otin vain
yhden valokuvan. Tässä mää oon!
Vasta aikuisiällä olen tajunnut, etteivät ujo ja hiljainen ole sama asia. En ollut puhelias vieraiden ihmisten kanssa, koska en tiennyt mitä heille olisin sanonut. Enkä suinkaan arastellut. Minulla ei vain ollut mitään asiaa. Nykyään tiedät, ettei jokaisen ihmisen tarvitse olla äänessä koko ajan. Jonkun on hyvä myös kuunnella. Nykyään tiedän, etteivät ulkonäkö, hyvät numerot ja sosiaaliset suhteet, takaa hyvää elämää.

Jos voisin nyt jutella teini-ikäisin itseni kanssa sanoisin: ”Ei tarvitse menestyä kaikessa. Ei tarvitse olla kaunis, puhelias, fiksu ja filmaattinen. Elämästä nauttii paljon enemmän, kun ei yritä olla hyvä kaikessa. Aikaa säästyy, kun ei yritä puunata itseään täydelliseksi. Voit ihan hyvin mennä siitä ” average”-ovesta ja olla ylpeästi tavallinen!”

torstai 12. maaliskuuta 2015

Näin otat kiireen kiinni

Ainahan sitä voi meikata vaikka matkalla.
Törmäämme kaverin kanssa sattumalta kaupungilla. ”Mitä kuuluu?”, kumpikin tiedustelee. ”Kiirettä pitää”, kumpikin myöntää. ”Kauhea tahti töissä, töiden jälkeen on niin puhki ettei jaksa mitään tehdä. Kampaaja pitäs varata, lapset viedä anoppilaan…”, kaveri kertoo. Nyökyttelen. Tiedän tunteen. Kun eroamme huikkaamme, että täytyy yrittää sopia joku tapaaminen tässä. Kumpikin tiedämme, että ei tämä tule tapahtumaan. Liikaa kiirettä.

Meillä jokaisella on 24 tuntia käytettävänä vuorokaudessa. Miten toiset saavat siitä enemmän irti kuin toiset? Mietin miten itse saisin tehtyä enemmän. Tässä suunnitelma:

1. Tuhlaatko aikaasi julkiseen liikenteenseen?
Mikään ei kalva enemmän kuin juuri nenän edestä mennyt linja-auto. Ja seuraava bussi menee 8 minuutin päästä! Kamalaa!!! Laskin, että viikon aikana vietän eri bussipysäkeillä lähes neljä tuntia, kun otetaan kaikki vaihdot mukaan. Miten hukkaan heitettyä aikaa! Voisipa sen hyödyntää jotenkin. Samaan aikaan pitäisi harrastaa liikunta joka päivä, mutta ei ehdi. Ratkaisu tähän kaikkeen on: Taukoliikunta bussipysäkillä. Pienet venyttelyliikkeet ja taivutukset sopivat hyvin odotuksen lomaan. Pysäkeille voitaisiin perustaa erilaisia jumpparyhmiä. Samalla tutustuu naapureihin ja ulkosalla ei tule kylmä. Isoimmilla pysäkeillä voitaisiin vetää kunnon ohjattuja tunteja: Kampissa joogaa ja Elielillä Body Pumppia.

2. Eikö sinulla ole omaa aikaa laisinkaan?
Jotkut meikkaa bussissa. Toiset syövät, tai lukevat, puhuvat puhelimessa tai jopa vaihtaa vaatteita. Tässä vielä parempi bussipuuha: hengähtäminen. Kerrankin saa vain olla, katsella maisemia ja istua paikoillaan. Kun bussi tavoittaa määränpäähäsi, voit taas kiirehtiä eteenpäin.

3. Etkö ehdi nähdä kavereitasi – ja arkiaskareetkin pitäisi hoitaa?
Niin monella on kiireinen arki, jota pitää pyörittää työpäivän jälkeen, eikä kavereita ehdi ikinä tavata. Kaikkihan me käydään ruokakaupassa. Miksei sovita tapaamisen sinne? Siinä vihannesosaston ja maitohyllyn välissä ja lihatarjouksia vertaillessa ehtii hyvin vaihtaa ne tärkeimmät kuulumiset. Ja kun olet päässyt kassalle sekä perheen ruokahankinnat että kaveruussuhteet on hoidettu.

4. Liian vähän unta?
Etkö ole ehtinyt nukkua viime aikoina – ja töissä väsyttää? Työpaikan lepohuonettahan ei kukaan uskalla käyttää, jottei saa laiskottelijan leimaa. Mutta erinomainen lepopaikka löytyy hotelli helpotuksessa. Siinä asioita hoitaessa voi helposti sulkea silmänsä hetkeksi ja levätä minuutin  - tai kymmenen. Ja työkaverit luulevat, että siellä on vaan vähän isompi hätä menossa. Päiväunien jälkeen töitä jaksaa taas tehdä ihan erilaisella intensiteetillä.

5. Pitäskö siivota?
Helsingin Sanomien toimittaja paljasti vähän aika sitten hyvän siivousniksin. Laita lapselle fleeceä päälle ja heitä sohvan alle karkkeja. Pöypallot on tiessään! Samalla taktiikalla voit yhdistää siivouksen ja urheilun. Pitäisikö tehdä vatsalihas-, punnerrus- ja lankkuliikkeitä? Vaihda jumppa-asuksi fleecehuppari ja käy asunnon eri kulmissa möyrimässä. Lattia kiiltää ja lihakset kehittyvät.

Ei kun toimeksi – kiire haltuun!

tiistai 3. maaliskuuta 2015

Ai, ei vietetä naistenpäivää?

Nytkö ne on viemässä minulta sen ainoan päivän, jolloin sinkku nainenkin voi saada ruusuja ihan vain olemalla oma itsensä?, ajattelin. Sain nimittäin kutsun tapahtumaan nimeltä ”Emme juhli naistenpäivää”. 

Kyseessä on UN Womenin kampanja, jossa halutaan nostaa esiin, että vielä ei ole syytä juhlia naistenpäivää, koska edelleen joka 3. nainen on väkivallan uhri. Kampanjaan liittyy hastagi ”#jokakolmas on liikaa” – siis ei nainen – vaan väkivallanteko. Kuulemma joka 3. nainen on kokenut väkivaltaa. ”Emme juhli naistenpäivää”-tapahtumassa kehotetaan antamaan naistenpäivän ruusuihin varatut rahat niitä tarvitsivimme naisille. Aate tapahtuman taustalla on kylläkin kaunis, mutta epäreilu. Ei vain siksi, että sinkkunaiset jäävät ilman ruusuja – vaan myös miesten takia.

Tämän viikon torstaina vietetään myös Minna Canthin ja tasa-arvon päivää. Jo pitkän aikaa tuttavapiirini miehet ovat maukuneet siitä, että pitää miestenpäivääkin juhlia, jos kerran naistenkin  – tasa-arvon nimissä. (Tiedoksi, että sellainenkin on: 19. marraskuuta.) Tämä kertoo aika paljon Suomen tasa-arvotilanteesta. Meillä tasa-arvo on viety niin pitkälle, että miehet tuntevat itsensä epätasa-arvoisiksi. Viimeisin aloite tilanteen stabiloimiseksi on ollut hoitovapaan muutos niin, että naiset saataisiin aikaisin työelämään ja isejä kannustetaan jäämään kotiin hoitamaan lapsia. Toisaalla pyristellään vasta sitä kohti, että naisilla olisi oikeus ylipäätänsä mennä töihin. Meillä ne eivät jumakauta meinaa mennä töihin, vaikka kuinka annettaisiin.

Suomessa naiset ovat koulutetumpia kuin miehet, sanoo Tilastokeskus. Meillä naiset saavat sanoa – ja sanovatkin -  mielipiteensä hyvin vapaasti, tietävät miehet. Meillä jokainen ihminen on oikeutettu terveudenhoitoon, koulutukseen, asuntoon ja ravintoon – sukupuolesta riippumatta. Meidän ei siis enää paikallisesti tarvitse taistella naistenoikeuksien puolesta – mitä nyt parempaa palkkaa voisi saada.

Kuolemansyytilaston mukaan Suomessa kuoli vuonna 2009 väkivallan seurauksena 110 henkilöä. Heistä 27 oli naisia. Loput 83 olivat miehiä. Miehillä on siis tilastollisesti suurempi todennäköisyys joutua väkivallan uhriksi. Miksi siis pitäisi vaatia väkivallatonta kohtelua vain naisille? Lopetetaan Suomessa naistenpäivä! Ei vietetä ”Emme juhli naistenpäivää”-päivää! Miten olisi tasa-arvoisesti ”yksikin väkivaltateko on liikaa”-päivä?

Saa mulle silti antaa ruusuja!


UN Women tukee naisten oikeuksia maailmanlaajuisesti ja pyrkii näin poistamaan epätasa-arvoisuutta: www.unwomen.fi

maanantai 2. helmikuuta 2015

Onnellisen elämän manifesti

Huomasin tässä eräänä päivänä hokevani ”sitten kun”. ”Sitten, kun opiskelen lisää, voin edetä urallani, eikä tarvitse enää murehtia rahahuolista.” ”Sitten, kun löydän unelmien miehen, voin perustaa perheen ja elää onnellista kotielämää.” ”Sitten, kun olen vanha, olen viisaampi enkä tee niin paljon virheitä.” ”Sitten, kun tämä kaikki on tehty, olen onnellinen...”

Havahduin. Mitä, jos ”sitten” ei koskaan tulekaan. Mitä, jos en koskaan tapaa unelmieni miestä, pääse opiskelemaan tai vaikka elä vanhaksi ja viisaaksi. Mitä, jos vaikka kuolen huomenna ja kaikki jää haaveeksi. Miksi en voisi olla onnellinen nyt?

Oikeastaan minulla on kaikki eväät onneen: vakituinen työ, josta pidän, rakastavan vanhemmat, oma koti, kohtuullisen kohdallaan oleva terveys, rahaa ruokaan ja vähän luksukseenkin sekä ystäviä, joiden kanssa jakaa murheet ja onnistumiset. Miksi tämä ei riitä? Aina, kun joku tärkeä asia on saavutettu, nautin siitä vain hetken ja sitten alan suunnittelemaan seuraavaa tavoitetta. Oikeastaan siis ei uusi tutkinto, puoliso, eteneminen uralla, perheen hankkiminen tai vanheneminen tee minusta yhtään onnellisempaa kuin juuri nyt.

Rupesin miettimään mikä elämästä oikeastaan tekee onnellisen ja tajusin, että onni on pienissä hetkissä; Siinä hetkessä, kun saa opiskelut saavutettua. Kun tutustuu ihanaan uuteen tyyppiin. Kun iso työprojekti saadaan loppuun. Arpaonnen osuessa kohdalle. Kun tapaa kaverin kanssa pitkästä aikaa. Kesäilloissa. Pyöräretkissä. Pitkissä sunnuntaiaamu-unissa. Illanistujaisissa. Auringonlaskuissa. Pulkkamäessä. Kohtaamisissa. Näitä hetkiä on ympärillä koko ajan ja paljon. Kun vain tajuaisi pysähtyä ja nauttia niistä.

Näitä listatessani laadin onnellisen elämän manifestin. Se menee näin:
Et tiedä kuoletko huomenna vai 60 vuoden kuluttua, joten nauti elämästä nyt eikä huomenna!
Asenne on tarttuvaa – sekä negatiivisuus, että positiivisuus. Mieti kumpaa haluat ympärillesi – elä sen mukaisesti.
Jos elämässäsi ei ole mukavaa, muuta se. Kukaan muu ei tee sitä puolestasi.
Vain ne murheet ovat oikeita, jotka jäävät jäljelle, jos menettäisit muistisi. Muu on vain päänsisäistä.
Nauti pienistä hetkistä. Pysähdy ja katso ympärillesi. Niitä on tuhansia päivässä.

Nyt olen kutakuinkin puoli vuotta yrittänyt elää tämän manifestin mukaisesti. Aina se ei ole ollut helppoa. Kun taivaalta sataa räntää ja kylmä vihloo kirpaisevasti lonkkia, onnen hetket ovat olleet kaukana, haudattuna alitajumman rajamaille. Mutta sitten –  olen huomannut istuvani bussissa ja pohtivani kuinka mahtavaa on matkata sisätiloissa, lämpimässä ilman huolen häivää kohti kotia. Ennen kaikkea olen ruvennut huomaamaan kuinka paljon päivän aikana on hetkiä, jolloin kaikki on vain hyvin. Ja kuinka paljon maailmassa on asioita, jotka tekevät iloiseksi.

Välillä ajattelen, että taidan olla ihan sekaisin. Eihän kukaan voi olla onnellinen aina! Tai jos on, se johtuu varmasti jostain sairaudesta. Ehkä minulla on aivokasvain, joka sörkkii aivojen onnentuntemuksia aiheuttavaa sopukkaa. Ja mitä oikeutta minulla on nauttia elämästä? Toisella puolella maailmaa kärsitään nälänhädästä ja täällä minä vain nautin lämpöisistä bussikyydeistä. Mutta toisaalta – mitä se on keneltäkään toiselta pois, jos nautin elämästä – ketään muuta satuttamatta. Ja enhän minäkään ole onnellinen aina. Välillä pitää olla huonoja päiviä, jotta hyvät päivät tuntuvat hyviltä.


Facebookissa kiertää tällä hetkellä haaste, jossa seitsemän päivän ajan pitää joka päivä listata kolme positiivista asiaa. Kehotan kaikkia kokeilemaan tätä. Voit vaikka huomata olevasikin onnellinen.

tiistai 6. tammikuuta 2015

Vaikeiden tilanteiden some

Some on ihana. Some mahdollistaa sen, että voin olla yhteyksissä kaikkien ihmisten kanssa kaiken aikaa. Tai siis ainakin niiden, jotka käyttävät samaa somekanavaa – ja suostuvat ystäväkseni. 

Kun vuonna 2007 liityin Facebookiin, silloisen työkavererini kannustamana, en voinut tietää, että tästä välineestä tulisi yksi tärkeimmistä kommunikointi- ja tiedonsaantivälineistä ikinä. Se pitää minulle seuraa yksinäisinä iltoina. Se pitää minut yhteydessä ystäviini, jotka muutoin unohtuisivat. Se tuo minulle valtavan määrän uutta tietoa videoiden, testien, uutislinkkien ja hassunhauskojen kuvien muodossa. Mutta se on tuonut elämääni myös lukuisia uusia, vaikeita tilanteita. 

Tässä vain osa niistä:

Too much information
Eräänä päivänä avasin facebookin ja siinä etusivulla oli jonkun tuntemattoman naisen kohtu. Siinä se möllötti uutisfeedini päällimmäisenä. Nainen oli halunnut kerto kaikelle kansalle olevansa raskaana ja laittanut ultraäänikuvansa faceen. Koska ystäväni oli käynyt häntä onnittelimassa, kuva pompsahti myös hänen kavereidensa uutisvirtaan. Harvoin sitä tulee toisen ihmisen sisimpään tuijotelutua niin syvästi.
Note to myself: Kaikkea ei tarvitse jakaa kaikille – käytä yksityisyyyssuodatusta.

”Mä en leiki sun kaa”
Eräässä työpaikassa, kollegani toivotti minut halauksin tervetulleeksi 1. työpäivänäni. Kuljimme hänen kanssaan joka paikkaan: lounaalle, kokouksiin ja kahvitauolle. Luulin, että olimme hyviäkin ystäviä. Uskaltauduin laittamaan hänelle facebook-ystäväkutsun – vahingossa jopa kahteen kertaan. Sitten eräänä päivänä hän pysäytti minut käytävällä ja sanoi ”Seela, halusin vain sinun tietävän, että minä pidän facebookissa vain lähimpiä kavereitani ja sen takia en ole hyväksynyt sinua siellä ystäväkseni.” Se oli kuin läpsäys vasten kasvoja. Varsinkin, kun tiesin, että hän oli hyväksynyt fb-kaverikseen toisen kollegamme. Mieleen palasi muistot lapsuuden hiekkalaatikon reunalta, jossa joku sanoi ”Mä en leiki sun kaa. Mä en oo sun kaveri”.
Note to myself: Jos et hyväksy toista somekaveriksesi, älä selittele miksi. Se on kuin veista kääntäisi haavassa.

Kokoajan jonkun synttärit
Entisaikaan minulla oli tapana onnitella henkilöä, jos muistin, että hänellä oli syntymäpäivä. Nyt facebook pitää ilmoituksillaan huolen, että olen koko ajan tietoinen siitä kenen syntymäpäivä on minäkin päivänä. Ensin pidin periaatteena, että onnittelen tietysti kaikkia - parhaassa tapauksessa etsin jonkun kivan kuvan onnitteluviestiin. Mutta jossain vaiheessa ystäväpiirini kasvoi niin suureksi, että onnitteluviestejä pitäisi olla laittamassa joka päivä, enkä kertakaikkiaan ehdi huomioida kaikkia. Ja sitten tulee huono omatunto siitä, että miksi tuo yksi sai onnittelut ja kivan kuvan, mutta tuo toinen ei!
Note to myself: Palaa vanhanaikaisiin postikortteihin.Lähetä vain niille joiden osoitteen tiedät.

Someraivo
Someraivo syttyy sekunneissa. Se lähtee käyntiin siitä, kun joku lataa nettiin videon, kirjoituksen tai kuvan, jossa kuvataan joku vääryys. Ihmiset innostuvat sadattelemaan kuinka kamala asia on. Haukutaan väärintekijät. Levitetään linkkiä/kuvaa/videota, jotta kaikki tietävät kuka se ”mulkku” oli. Ja maailmansotien tasolle yltävä nettiselkkaus on valmis. Harva vaivautuu kaivautumaan asiaan syvemmälle. Viime talvena facessa pyöri video, jonka oli kuvannut mies ratin takana. Hän halusi näyttää kuinka idiootti rekkakuski ajoi liian lähellä hänen autoaan. Autoa, jonka kyydissä nukkui pieni lapsi. Video levisi kulovalkean tavoin netissä. Rekkakuskit haukuttiin ajattelemattomiksi. Kukaan ei tullut ajatelleenksi kuinka pienen pojan isä vaaransi ajoa, keskittymällä kuvaamiseen, eikä edessä olevaan tiehen. 

Toinen tapaus: Lauttasaaressa joku oli nähnyt miehen kameran kanssa koulun lähellä ja ilmoitti tästä paikallisessa facebook-ryhmässä. Pedofiili!, yleisö pelästyi. Joku tiesi kyseisen miehen. Toinen kysyi, että kai kameramiehen bongannut oli soittanut poliisit paikalle. Tuliko kenellekään mieleen, että kameran kanssa liikkuminen koulun lähellä ei ole rikollista eikä varsinkaan tee kenestäkään vielä pedofiiliä? Ja nyt pienellä paikkakunnalla kyseinen mies on saanut rikollisen leiman.
Note to myself: Älä lähde raivoon mukaan.

Kielletty some
Aloitin taannoin yrityksessä, tehtävänkuvanani mm. sosiaalisesta mediasta vastaaminen. IT-perehdytyksessä minulle sanottiin, että muistathan sitten, ettei somessa saa kirjoittaa _mitään_ tästä yrityksestä. Olin vetää pullat kurkkuun. Mites sitä sosiaalisen median markkinointia olisi sitten tarkoitus tehdä?, kysyin. Toisessa työpaikassa menin hehkuttamaan facebook-sivullani loppuun vietyä projektia. Joku verkkoviestintäosastolla veti herneen nenään. Omista töistä ei saisi kuulemma kirjoittaa mitään somessa. Siellä ne suljetun profiilini vajaat 100 fb-ystävääni olivat nyt saaneet tietää jotain salaista – että olin ihan oikeasti ylpeä työstäni. Muutahan en oikeastaan ollut edes kertonut.

Välillä ihmetyttää yritysten asennoituminen sosiaaliseen mediaan. Samaan aikaan, kun yritetään saada mainetta uskottavana yrityksenä sekä kerätä seuraajia Twitterissä ja Facebookissa, kielletään työntekijöiltä sananvalta. Tässä vähän uutisia: Sosiaalinen media koostuu ihmisistä. Myös työntekijät ovat ihmisiä. Heillä on ystäviä ja seuraajia. Jos edes yrityksen työntekijä ei puhu somessa työnantajastaan hyvää, miksi kukaan muukaan puhuisi.
Note to myself: Puhu hyvää työpaikastasi.

Rikolliset netissä
Joululomien alla somekansaa peloteltiin sillä, että ei kannata kertoa lomamatkoistaan sosiaalisessa mediassa, koska murtovarkaat saavat tällöin tiedon milloin et ole kotona. Lehtien palstoilla unohdettiin mainita, että somessa ei kannata myöskään kertoa käyvänsä töissä, tapaavansa kavereitaan tai käyvänsä kaupassa, koska suurinosa murtovarkauksista tapahtuu kirkkaaseen päiväsaikaan. Somessa ei kannata myöskään kertoa omistavansa kallista moottoripyörää, arvokkasta rannekelloa tai ihanaa aviomiestä, koska joku sitä tarvitseva, voi sen viedä.

Note to myself: Älä hyväksy murtovarkaita facebook-kavereiksesi.