Hetkiä, jolloin toivoin, etten olisi äiti

Tällä viikolla vietän ensimmäistä äitienpäivääni. Saman kuun lopulla lapsi täyttää vuoden. Tässä vuoden aikana olen toivonut varmasti satoja kertoja, että en olisi "äiti". Olisinpa vain "vanhempi", jolla ei ole kaikkia äidin velvollisuuksia! 

Näinä hetkinä olisin halunnut olla jotain muuta:

• Kun imetyksen aloitus oli vaikeaa ja rintaa piti vain sinnikkäästi yrittää tarjota lapselle väsymyksestä huolimatta.
• Kun jouduin lapsen synnyttyä viettämään lapsen kanssa yksin 3 päivää sairaalassa, kun isä ei saanut rajoituksista johtuen olla paikalla.
• Kun piti kolmen tunnin välein riisua ylävartalo paljaaksi imettämään, yötä päivää.
• Kun raskauden jälkeen hiukset tippuivat päästä - eikä kukaan ollut kertonut siitä etukäteen.
• Kun täytyi herätä yöllä tunnin välein lohduttamaan lasta ja hoidin sen yksin (omasta päätöksestäni), koska miehellä oli seuraavana päivänä työpäivä.
• Kun raskaus on tuhonnut kaikki lihakseni ja olen liian väsynyt hankkiakseni ne takaisin.
• Kun mies yleni työpaikallaan ison tiimin esimieheksi ja minun työpaikallani työtehtäväni ulkoistettiin hoitovapaani aikana, eikä kukaan siellä enää edes muista, että työskentelen siellä.

Kun oma aikasi on tätä.

• Kun lapsen eroahdistuksen keskellä hänelle kelpaa lohdutukseksi vain minä. Kun hän ei jätä hetkeksikään rauhaan, vaan seuraa vessaan, itkee portaiden alla, kun yritän viettää omaa aikaa yläkerrassa tai jatkuvalla syötöllä roikkuu jalassasi, jotta pääsisi syliini.
• Kun lapsi imetyksen yhteydessä repii hiuksiani, läpsii naamaan ja nipistelee.
• Kun liikun ulos talosta vain lapsen aikataulujen mukaan ja en pääse sinne, minne rattaat eivät kulje.
• Kun tuloni ovat hoitovapaalla päälle 300 euroa ja joudun elämään mieheni avustuksella.

Näistä ajatuksista ei voi kuin tuntea huonoa omatuntoa. Eihän näin saa ajatella. Se ei ole äitimäistä. Minunhan pitäisi kokea kiitollisuutta siitä, että ylipäätänsä saan olla äiti.

Mutta on myös hetkiä, jolloin tunnen olevani onnekas:

• Kun kannoin lasta 9 kuukautta sisälläsi, meille muodostui side. Lapsi on kuin osa minua, kunnes kasvaa erilleen itsenäiseksi olennoksi.
• Kun vauva kaivautuu kainalooni maidon, lämmön ja hellyyden toivossa.
• Kun lapsi luottaa minuun epäilemättä ja olen hänen turvansa. Kun pelkkä syliinotto lohduttaa.
• Kun saan seurata lapsen ihmetystä ja uuden opettelua.
• Kun saan viettää hoitovapaan ajan hänen kanssaan opettaen hänelle uusia riemastuttavia juttuja ja tutustua hänen persoonaansa.
• Kun saan tekosyyn leikkiä ja hullutella joka päivä.
• Kun joka aamu saan herätä hitaasti nauravan ilopillerin kanssa.

Vaikka huonojen asioiden lista on pidempi kuin hyvien, en silti vaihtaisi päivääkään pois. Onhan äitiys aivan ainutlaatuinen kokonaisuus, hyvine ja huonoine hetkineen.