Hetkiä, jolloin toivoin, etten olisi äiti

Tällä viikolla vietän ensimmäistä äitienpäivääni. Saman kuun lopulla lapsi täyttää vuoden. Tässä vuoden aikana olen toivonut varmasti satoja kertoja, että en olisi "äiti". Olisinpa vain "vanhempi", jolla ei ole kaikkia äidin velvollisuuksia! 

Näinä hetkinä olisin halunnut olla jotain muuta:

• Kun imetyksen aloitus oli vaikeaa ja rintaa piti vain sinnikkäästi yrittää tarjota lapselle väsymyksestä huolimatta.
• Kun jouduin lapsen synnyttyä viettämään lapsen kanssa yksin 3 päivää sairaalassa, kun isä ei saanut rajoituksista johtuen olla paikalla.
• Kun piti kolmen tunnin välein riisua ylävartalo paljaaksi imettämään, yötä päivää.
• Kun raskauden jälkeen hiukset tippuivat päästä - eikä kukaan ollut kertonut siitä etukäteen.
• Kun täytyi herätä yöllä tunnin välein lohduttamaan lasta ja hoidin sen yksin (omasta päätöksestäni), koska miehellä oli seuraavana päivänä työpäivä.
• Kun raskaus on tuhonnut kaikki lihakseni ja olen liian väsynyt hankkiakseni ne takaisin.
• Kun mies yleni työpaikallaan ison tiimin esimieheksi ja minun työpaikallani työtehtäväni ulkoistettiin hoitovapaani aikana, eikä kukaan siellä enää edes muista, että työskentelen siellä.

Kun oma aikasi on tätä.

• Kun lapsen eroahdistuksen keskellä hänelle kelpaa lohdutukseksi vain minä. Kun hän ei jätä hetkeksikään rauhaan, vaan seuraa vessaan, itkee portaiden alla, kun yritän viettää omaa aikaa yläkerrassa tai jatkuvalla syötöllä roikkuu jalassasi, jotta pääsisi syliini.
• Kun lapsi imetyksen yhteydessä repii hiuksiani, läpsii naamaan ja nipistelee.
• Kun liikun ulos talosta vain lapsen aikataulujen mukaan ja en pääse sinne, minne rattaat eivät kulje.
• Kun tuloni ovat hoitovapaalla päälle 300 euroa ja joudun elämään mieheni avustuksella.

Näistä ajatuksista ei voi kuin tuntea huonoa omatuntoa. Eihän näin saa ajatella. Se ei ole äitimäistä. Minunhan pitäisi kokea kiitollisuutta siitä, että ylipäätänsä saan olla äiti.

Mutta on myös hetkiä, jolloin tunnen olevani onnekas:

• Kun kannoin lasta 9 kuukautta sisälläsi, meille muodostui side. Lapsi on kuin osa minua, kunnes kasvaa erilleen itsenäiseksi olennoksi.
• Kun vauva kaivautuu kainalooni maidon, lämmön ja hellyyden toivossa.
• Kun lapsi luottaa minuun epäilemättä ja olen hänen turvansa. Kun pelkkä syliinotto lohduttaa.
• Kun saan seurata lapsen ihmetystä ja uuden opettelua.
• Kun saan viettää hoitovapaan ajan hänen kanssaan opettaen hänelle uusia riemastuttavia juttuja ja tutustua hänen persoonaansa.
• Kun saan tekosyyn leikkiä ja hullutella joka päivä.
• Kun joka aamu saan herätä hitaasti nauravan ilopillerin kanssa.

Vaikka huonojen asioiden lista on pidempi kuin hyvien, en silti vaihtaisi päivääkään pois. Onhan äitiys aivan ainutlaatuinen kokonaisuus, hyvine ja huonoine hetkineen.

Vauvavuoden ironiaa

"Se ei mennyt ihan niin kuin suunniteltiin" -lause voisi olla vauvavuoden mantra. Mitä tässä 10 kuukaudessa olen oppinut, että lapsen kanssa ei kannata turhia suunnitella. Elämä menee niin kuin menee. Tässä esimerkkejä vauvavuoden ironiasta:

Käyt pitkän ja hermoja stressaavan unikoulun lapsen ollessa 5 kuukautta. Viimein lapsi oppii nukahtamaan itsenäisesti ja nukkuu yöllä 7 tuntia ilman syöttöä. 2 kuukautta myöhemmin olet lähtötilanteessa ja koko unirytmi heittää häränpyllyä, kun tulee hampaita, hulinoita, eroahdistusta…

Kun lapsi lähtee liikkumaan, iskee eroahdistuskausi, kun lapsi tajuaa, että äiti voi kadota johonkin. Tämän tuloksensa äidin mukana kulkee kokoajan lahkeessa roikkuva takiainen - paitsi silloin, kun lapselle pitäisi pukea vaatteita. Yhtäkkiä se äitiin liimautunut riipus onkin joka suuntaan pyrkivä, pyristelevä ohjus.

Ostat lapselle kalliita, virikkeellisiä leluja. Lasta kiinnostaa vain kännykkä, tietokone, kaukosäädin.

Puolet ajasta ajattelet, että miten noin paljon kakkaa voi mahtua noin pieneen ihmiseen. Toisen puolen mietit, miten noin pikkuriikkisestä papanasta voi lähteä noin kamala lemu?!

Lapsi testailee uutta taitoaan puoli tuntia olohuoneen lattialla. Kun otat kameran esiin, hänen kiinnostuksensa asiaan loppuu samantien.

Ostat tyttölapselle supersöpöjä mekkoja, rusettipantoja ja myssyjä ja kuvittelet, miten suloiselta se niissä näyttää. Lopulta rusettipanta pysyy päässä 2 minuuttia. Lapsi vain itkee, kun yrität asentaa myssyä ja söpön röyhelömekon helmat on kokoajan korvissa. Vaippa vaan vilkkaa lattialla, kun lapsi möyryää eteenpäin. Se söpöydestä.

Super söpö mekko, mutta onko se vaippa joka tuolla vilkkaa?

Joko: 1) lapsi on oppinut uuden taidon ja kehuskelet sillä neuvolassa, mutta kun neuvolan täti testaa tätä, taito on yhtäkkiä kadonnut.

tai

2) Sanot neuvolassa, että ei se lapsi osaa sitä, tätä ja tota vielä. Neuvolan täti ottaa oikeanlaisen lelun esille ja lapsi osaakin kaikki temput.

Se maailman söpöin olento myös potkii, kynsii, vetää hiuksista, lapsii päin naamaa ja puree rintaa - etkä voi tehdä asialle muuta kuin valittaa.

Stressaat saako lapsi 2 vuorokautta jääkapissa avattuna olleesta Piltti-purkista oireita, samaan aikaan, kun hän syö lattialta pölypalloja ja hiekkaa.

Se perinteinen: Takana on ihan kamalat 3 päivää ja yötä: uusia hampaita, valvomista ja kiukuttelua. Viet lapsen isovanhemmille hoitoon ja varoittelet, että nyt on lapsella vaikeeta. Lasta palauttaessa mummo kertoo, että lapsi on ollut oikea hymytyttö kokoajan.

Vaikka kuinka yritätte olla tasa-arvoisia vanhempia, lapsi päättää, että vain äiti kelpaa nukutukseen, syöttöön ja lohduttamiseen.

Saat lapsen nukahtamaan päiväunille. Huokaiset helpotuksesta. Nyt vihdoinkin omaa aikaa! Puhtaat vaatteet pitäisi viikata ja ruoka valmistaa, mutta ensin vain istut kahvikupposen ääreen hetkeksi selailemaan kännykkää. Havahdut siihen, että lapsi huutaa. Tunti on vierähtänyt kännykän ääressä. Se siitä kotitöiden tekemisestä sillä aikaa, kun lapsi nukkuu.