Töissä

Neljän ja puolen kuukauden tauon jälkeen olen taas töissä. Töihin paluun suurin shokki on ollut se, että pitää taas totutella nousemaan 7.30, eikä voi vaan kääntää kylkeä, kun mies lähtee töihin.

Väistämättä uudessa työpaikassa herää kysymyksiä. Näin minulla:

Apua, mitä mä laitan päälle!??

Se mitä laittaa päälleen ensimmäisenä päivänä määrittää sen, minkälaisen ensivaikutelman kanssatyöntekijät sinusta saavat. Jos alipukeudut, olet hulttio. Jos ylipukeudut, olet snobi.

Eräs työkaverini sanoi entisestä työpaikastani, että se on ainut paikka, missä ihmiset saattoivat tulla töihin vaikka yöpuvussa eikä kukaan sanonut mitään. Samaisessa työpaikassa kävin kesällä töissä punaisissa minishortseissa ja verkkosukkahousuissa (koska en kehdannut pitää minishortseja ilman sukkiksi ). Syy tähän oli se, että työhuoneessamme oli lähes 30 astetta lämmintä, joten piti keksiä innovatiivisia tapoja pukeutua mahdollisimman vähiin vaatteisiin, niin että päällä on kuitenkin jotain. Valitettavasti – ja onneksi – monessa työpaikassa on pukukoodit – sekä parempi ilmastointi.

Onneksi olin työhaastattelussa tarkkasilmäisenä pannut merkille mitä kelläkin oli päällä, joten osasin pukeutua suht asiallisesti. Täytyy vain vielä miettiä milloin uskallan laittaa päälleni sen 50-luvun vintage-mekon, jonka olin hankkinut työvaatevarastooni…

Kuka sä oot?

Puolessatoista viikossa olen tavannut noin 100 henkeä, joista muistan nimeltä noin 5. Saman ajan olen kulkenut työpaikan käytäviä käsi ojossa ja kätellyt kaikki vastaantulijat, niin siivoojista talon vieraisiin, kun en ole tiennyt kuka on tarpeeksi tärkeä ja tarpeellinen tutustuttavaksi. Enää en kehtaa kahvitauolla sanoa vierellä istuvalle ”Ollaanko me jo tavattu?”, koska todennäköisesti olemme – jo kolmesti – mutta en vain muista häntä.

Mistä täällä saa kahvia?

Joskus kello kahden aikoihin se iskee: mahdoton väsymys yhdistettynä hermostuneeseen tytinään. Äkkiä kahvia!! Mutta mistä sitä saa? Epätoivoisen tiedustelureissun tuloksena sain tietää, että minun osastollani kukaan ei juo kahvia ja mikäli haluan sitä, minun on haettava sitä toisesta talosta (!!) ala-aulan maksuautomaatista tai toiselta osastolta. Nyt joka aamu käyn sisäistä kamppailua siitä yritänkö olla ilman kahvia vai lähdenkö naapuritalon ala-aulaan (jonka kahvi on hyvää, mutta automaattiannokset kovin pieniä – kahvi on juotu ennen kuin pääsen takaisin työpisteelleni) tai toiselle osastolle (jossa pariin kertaan olen käynyt toteamassa, ettei kukaan ole edes keittänyt pannullista).

Ajan kanssa varmasti löydän uusia kysymyksiä - ja vastauksia -, opin tunnistamaan ihmisiä ja pärjään ilman kahvia (Niin varmaan!). Ajan kanssa tästäkin työpaikasta tulee varmasti tuttu ja turvallinen, mutta sitä ennen olen yhtenä kysymysmerkkinä.

Hullu väärässä kontekstissa

Kuvittele tilanne, jossa olet naiskollegasi kanssa kahvilassa istuksimassa ja tämä yhtäkkiä avaa paitansa ja ottaa rintansa esille. Tai tilannetta, jossa ystäväsi kuvailee kakan koostumusta facebook-statuksessaan. Tai, kun tuttusi viettää aikaa vaatteissa, joille on oksennettu. Hullua eikö? Tämän yhtälön tekee täysijärkiseksi vain yksi asia. Vauva.

Äideille on hyväksyttävää ottaa julkisella paikalla rinnat esiin ja alkaa imettävää. Harva tätä tekee kovin julkisesti, mutta silti se on ymmärrettävää ja sopivaa. Jos tämän tekee ilman vauvaa, henkilö on itsensäpaljastaja. Jokainen äiti tietää tunteen, kun vauva on taas kerran puklannut päällesi, vaatteet haisevat, mutta et silti viitsi vaihtaa niitä, koska seuraava puklauskerta on todennäköisesti tiedossa aika pian. Kaupungilla, oksennuspaidassa kulkeva henkilö on todennäköisesti spurgu.

Keskustelupalstoilla ja toisten äitien keskuudessa on ihan normaalia keskustella lapsen kakan koostumuksesta ja siitä onko se normaalia. Eräs tuttavani kertoi, kuinka äitiysloman aikana hän menetti täysin käsityksen siitä, mistä on sopiva puhua ja mistä ei. Vasta lounaspöydässä vastaantulevista katseista hän tajusi, ettei lapsen oksennuksen väri ole sopiva puheenaihe ei-äitien joukossa.

Tarkoitus tässä ei ole kritisoida äitejä heidän käytöksestään vaan osoittaa kuinka hullu maailma on. Se mikä toisaalla on paheksuttavaa ja outoa, on toisaalla sopivaa ja ymmärrettävää. Sama kuin, jos henkilö oleskelee kesäaikaan pihallansa alusvaatteissa, hän on kylähullu, mutta jos kyseessä on yhtä peittävä uimapuku, siinä ei ole mitään ihmeellistä.

Junassa kerran istuin vanhemman rouvan vieressä, joka pölisi itsekseen koko ajan. Luulin, että hän puhui puhelimessa, mutta jossain puolivälissä matkaa Kouvolasta Helsinkiin tajusin, ettei rouvalla ollut kännykkää ollenkaan. Pöpi siis! Samanlaisia itsekseen pölisijöitä löytyy junan työntekijävaunut pullollaan, mutta näistä henkilöistä tekee täysjärkisen hand-free, jota ei välttämättä aina edes huomaa.

Seuraavan kerran, kun eteen astuu, joku hullun tapainen tyyppi, ei kannata siis pelästyä. Ehkä siinä on vaan kotiäiti väärässä kontekstissa tai kiireistä uranaista imitoiva mummo.

Kutsu työhaastatteluun

Eräänä maanantai-iltapäivänä. Kitinaa, kolinaa, ihmisten puheensorinaa. Paineilmalla toimivat bussin ovet rysähtävät auki. Kännykkä soi.

M: Haloo! [Kuka ihme nyt tähän aikaan soittaa?!!]

S: Tässä ..hfh.., jhghjg..:sta, hei! Soitanko huonoon aikaan?

[Voi hitto! Taas joku puhelinmyyjä!!]

M: No joo, on vähän huono hetki. Olen tässä juurikin liikenteessä, mutta jos nopeesti asias sanot. [Toivottavasti se ei jaksa höpöttää kauaa.]

S: Soitin vaan tästä …hfgh..assistentin paikasta, johon olit hakenut. Oletko edelleen kiinnostunut tästä työpaikasta ja, jos olet, kyselisin sulta vähän lisätietoja?

[Hitto! Hitto! Se onkin joku työhaastattelija!! Toivottavasti mä en ollut liian tyly!
Mistä työpaikasta se sanoi soittavansa??]

M: Aaa, joo. Tottakai olen edelleen kiinnostunut. Kysy vaan.

S: Ihan aluksi, mikä sai sut kiinnostumaan tästä tehtävästä?

[Mihin mä olinkaan laittanut hakemuksen jokskin assistentiksi??]

M: No se työnkuva vaikutti mielenkiintoiselta ja omaan kokemukseen sopivalta. Ja mä olen kuullut vaan pelkkää hyvää teistä työpaikkanakin.

S: Selvä. Minkälaista kokemusta sulla on tästä sosiaalisen median hyväksikäytöstä markkinoinnissa?

[No, kyllähän mä facebookissa hengaan koko ajan…]

M: Edellisessä työpaikassa käytettimme sitä aktiivisesti. [… ja twitter oli mulla auki aina koneella.]

S: Entä onko sulla kokemusta Google Analyticsin käyttämisestä?

M: Kyllä, juurikin edellisessä työpaikassa käytettiin sitä verkkomainonnan seuraamiseen. [Istuinhan mä siinä vieressä, kun Pena sitä käytti..]

S: Entäs sun kirjoittamistaito? Pystytkö tuottamaan sujuvaa markkinointitekstiä?

M: Siis kyllä, mä vapaa-ajalla kirjoitan aika paljon [..sähköposteja, FB-statuksia, tekstareita].

S: Mites sun entiset työkaverit kuvailis sua ihmisenä?

M: Sosiaalinen, luova ja kaikkien kanssa toimeentuleva. [Kaisakin aina töissä sano, että mä käytän puolet työajastani muitten kanssa höpöttämiseen ja keksin kaikenmaailman tekosyitä, ettei hommia tarvis tehdä.]

S: No, mutta kuulostaa hyvältä. Kyllä mä haluisin sut tavata ihan kasvotusten. Pääsisitkö sä vaikka ensi torstaina klo 10 tänne meille haastatteluun?

[Jes!]

M: Joo, tottakai. Sanotko sä vielä sen osoitteen, niin mä kirjoitan sen mulle tähän muistiin?

S: Albertinkatu 8, A-rappu. Nähdään sitten torstaina!

M: Joo, nähdään! Kiitos paljon!

[Täytyy vielä kotona googlettaa mikä työpaikka tää oli.]

Kertomus ei perustu millään tavalla todellisiin tilanteisiin – tai jos perustuukin, niin vain löyhästi.

Äitiemme aiheuttamat traumat

Amerikassa, vuoden 2004 Super Bowlin väliaikanumerossa Janet Jacksonin puku hajosi ja hänen toinen rintansa vilahti 100 miljoonalle katsojalle suorassa lähetyksessä. Rinnan nänni oli tosinkin peitetty korulla, mutta silti yli 500 000 katsojaa teki asiasta valituksen tv-yhtiö CBS:lle. Tv-ruudussa näkyneet kuvat kuulemma olivat vahingollisia lapsille ja nuorille ja rinnan vilautus ”halveksuttava ja vastenmielinen teko”.

Voi niitä amerikkalaisia lapsia, jotka joutuvat rintoja katselemaan! Ajatelkaa nyt sitä, newyorkilais vauvaa, joka avaa synnytyksen jälkeen ensimmäistä kertaa silmänsä ja siinä, heti naaman edessä, on kauhistuttava, hirvittävä nänni! Ja siitä ne loppuelämän mielenterveysongelmat alkavatkin. Ei ihme, että Amerikassa imetys on paikoittain epäsuosiossa.

Todistusaineisto traumoista

Vai olisikohan sittenkin kyseessä lapsien äitien aiheuttamat traumat? Ei kai kukaan lapsi rinnan näkemisestä järkyty, ellei hänen vanhempansa ole jotenkin vihjannut, että tässä on nyt jotain kamalaa. Äideillä ja vanhemmilla on yllättävän suuri vaikutus lapsien tuleviin traumoihin.

Omat traumani sain kuusivuotiaana. Äitini oli nuoruudessaan ollut erinomainen hiihtäjä ja voittanut useissa kisoissa palkintolusikoita kaapit täyteen. Tuli sitten se päivä, kun äitini kuvitteli, että minustakin voisi tulla hyvä kisahiihtäjä. Minut vietiin pahaa-aavistamattomana Klaukkalan hiihtomaastoon ja vasta paikan päällä kerrottiin, että kyseessä olisi kisa, johon minä osallistuisin. Muistan lähtölaukauksen, jossa jäin kaikista jälkeen. Muistan, että kaatuilin kymmeniä kertoja ja matka tuntui ikuisuudelta, vaikka se todellisuudessa ei varmasti ollut edes kilometriä. Isäni hiihti vierelläni ja kesken matkaa purskahdin itkuun ja vaadin, että halusin metsän keskeltä takaisin kotiin. Koska matkasta oli jo puolet hiihdetty, oli takaisin palaaminen aika turhaa, joten jotenkin sinnittelin loppuun asti.

Kun pääsin maaliin, olin väsynyt ja itkun kyyneleet olivat jäätyneet silmäripsiini kiinni. Muistan kuvitelleeni, että maalissa voisin nojailla samalla tavalla sauvoihin väsyneenä kuin Marja-Leena Kirvesniemi maailmanmestaruuskisoissa. Tätä yrittäessäni yksi järjestäjämiehistä karjaisi minulle: ”Pois alta, seuraava sarja saapuu maaliin jo!”.  Muistan sen epäreiluuden tunteen. Tämän jälkeen en pitänyt hiihtämisestä ja olen aina vihannut kisaamista. Vasta aikuisena olen oppinut pitämään hiihtoa kivana urheiluna, mutta tällöinkin ladulla mieleen palaa välillä muisto siitä, kuinka epätoivoiselta tuntui jäädä ladulla viimeiseksi.

Ystäväni ei lapsuudessaan saanut koskaan karkkia, koska hänen vanhempiensa mielestä karkki oli epäterveellistä ja turhaa. Kaikesta suojelusta huolimatta hän kuitenkin sai käsiinsä makeisia ja tykästyi - tietenkin. Aikuisiällä ystäväni on syötänyt lapsilleen makeisia roppakaupalla jokaisena karkkipäivänä – vaikka lapset eivät niistä jaksakaan syödä kuin pari. Hän ei halua jälkipolviensa kokevan samaa vääryyttä ja traumaa kuin hän lapsuudessaan.  

Siinä vaiheessa, kun ihminen päättää hankkia lapsia, hän alkaa tehdä listaa siitä minkälainen vanhempi hänestä ei ainakaan tule - miten hän tulee toimimaan eri tavalla kuin hänen omat vanhempansa. Minä en ainakaan ikinä pakota lapsiani hiihtokisoihin. Ystäväni ei rajoita lapsilta makeisten syöntiä. Joku toinen voi yrittää olla reagoimatta alastomuuteen järkyttyneesti, niin että lapsi oppii, ettei siinä ole mitään ihmeellistä. Yritimmepä olla miten tahansa erilaisia kuin omat vanhempamme, varmaa on kuitenkin se, että he tulevat silti saamaan traumoja. Omanlaisiaan. Ja eihän se haittaa. Ehkä hekin näin tulevaisuudessa oppivat olemaan parempia vanhempia.

Survivor Suomi

Kuulitteko, että Selviytyjät sarja tulee vihdoinkin Suomeen? Mtv3 aloittaa nyt keväällä 2012 kuvaukset Malesiassa. Mukaan mahtuu n.20 kilpailijaa, jotka kisaavat 50 000 euron palkintosummasta. Survivor – Selviytyjät sarja on pyörinyt Amerikassa jo yli kymmenen vuotta ja Suomessakin Mtv3 on näyttänyt sarjaa jo vuodesta 2001 eteenpäin. 

Sarjassa kilpailijat sijoitetaan johonkin trooppiseen paikkaan, villin luonnon keskelle ilman selviytymisvälineitä. Kilpailijat jaetaan heimoihin, joiden tehtävä on etsiä puhdasta vettä, sytyttää tuli, pystyttää itselleen nukkumasuoja sekä hankkia ruokaa. Heimot kilpailevat toisiaan vastaan erilaisissa kisoissa, joissa he voivat voittaa luksusesineitä tai koskemattomuuden heimoäänestyksessä. Koskemattomuuden hävinnyt heimo joutuu äänestämään jäsenistään yhden kotiin. Kisan loppuvaiheessa heimot yhdistetään ja kisaajat keskittyvät pudottamaan toinen toisensa pois. Viimeisestä kahdesta kisaajasta äänestetään kuka on palkintosumman arvoinen.

Minulla on parempi idea! Sen sijaan, että Suomen Survivor lennätettäisiin kuvauskalustoineen ja kilpailijoineen Malesiaan ja kisasta maksettaisiin kalliita rojalteja Amerikkalaiselle tv-yhtiölle, miksei Selviytyjiä kuvata Suomessa? Ja nyt en tarkoita mitään Suuri Seikkailumaista eräjormailua.

Kuvaukset voitaisiin sijoittaa Helsingin Kallioon. Kilpailijat asuisivat 10 hengen kommuuneissa ja eläisivät työttömyystuella. Kilpailijoiden tehtävä olisi etsiä itselleen ruokaa, yrittää haalia vuokrarahoja, selviytyä työkkärin, Kelan ja sosiaalitoimen byrokratiakoukeroista sekä kestää toisiaan nälän ja turvattomuuden keskellä.

Heimot voisivat kisata keskenään siitä, kumpi joukkue saa päivän aikana kerjättyä enemmän rahaa. Voittajaheimo vietäisiin Savoyhin syömään. Immuniteettikisassa täytettäisiin Kelan lomakkeita. Se, kumpi joukkue saisi täytettyä kaikki tarvittavat lomakkeet ilman virheitä, säästyisi poisäänestämiseltä. Loppuvaiheessa kisaajat kisaisivat siitä, kuka jaksaa seistä Hurstin leipäjonossa pisimpään. Lopulta Suomen kansa äänestäisi kuka on todellinen Survivor eikä voittajan tarvitsisi enää ikinä hakea mitään tukia. 

Minä ainakin osallistuisin! Alan olemaan aika hyvä noiden lomakkeiden täyttämisessä.

10 things I hate about – flying

Matkustaminen avartaa mieliä, tuo uusia kokemuksia ja antaa mahdollisuuden astua arjen kiireen keskeltä sivuun. Kukapa ei haluisi lähteä viikoksi Espanjan aurinkorannoille ottamaan aurinkoa ja uimaan lämpimässä meressä tai Sweitsin Alpeille laskettelemaan koskemattomassa puuterilumessa. Ulkomaan matkustamisessa on vain huonot puolensakin. Jotenkin paikasta A, koti-Suomi, on päästävä paikkaan B, unelmien lomakohde, ja jos et halua tai pysty käyttämään matkustamiseen tuhottomasti aikaa, ainut keino matkustaa on lentää.

Ja mitä pahaa lentämisessä on? No minäpä kerron:

1.       Odottelu ja jonottelu
Ensin pitää jonottaa check-in-tiskille, sitten turvatarkastukseen, sitten passin tarkastukseen, sitten portilla ja lopulta itse koneeseen. Vastaisuudessa jonottamista on luvassa lisää, sillä Finnair ilmoitti juuri siirtävänsä turistiluokassa lähtöselvitystiskit itsekäytettäviksi automaateiksi ja palveluhenkilökunta poistetaan niiltä kokonaan (http://www.hs.fi/talous/Finnair+lopettaa+l%C3%A4ht%C3%B6selvityksen+palvelutiskit+/a1305555555856). Tulevaisuudessa jonotus siis lisääntyy, koska jokainen turisti-matkustaja kerrallaan pähkäilee samalla laitteella samoja ongelmia; Mitä tähän nyt piti näppäillä? Mitä mä tälle laukulle nyt teen? Meniköhän se nyt varmasti ihan oikein? Ja en kai vaan minä – tai matkalaukkuni – joutunut väärälle lennolle?

2.       Liikaa nesteitä matkassa
En ole ihan vielä ymmärtänyt, mikä turvallisuusuhka se on, jos otan käsimatkatavaroihin käsirasvaa 100ml:n sijasta 300ml. Turvallisuusmääräykset nimittäin sanovat, että yksi nestepakkaus saa olla kooltaan enintään 100 ml ja kaikkien nestepakkausten on mahduttava litran kokoiseen, läpinäkyvään ja suljettavaan muovipussiin. Voisin siis ottaa mukaani 3 kappaletta 100ml:n rasvoja, mutta en yhtä 300ml:n isoa purteloa. Onkohan vaarana, että rasvaan itseni – tai kanssamatkustajani –hengiltä?

3.       Turvallisuushierontaa
Turvallisuustarkastuksessa läpivalaisuhihnalle pitää luovuttaa laukut, ulkotakki, jakut tai pikkutakit, läppäri, vyö ja yleensäkin kaikki kädessä kulkeva – myös matkaliput. Wienin lentokentällä läpivalaisuun piti luovuttaa myös oma rannekello (olisinhan voinut salakuljettaa aseen sen sisällä…). Tämän jälkeen kuljetaan metallinpaljastimen läpi ja, jos se piippaa, päädytään kokovartalo tarkastukseen: siis sellainseen jossa virkailija kokeilee vaatteiden päältä löytyykö niiden alta mitään metallista. Äitini joutui Wienin lentokentällä tuohon kokovartalohoitoon, mutta viiden minuutin hiplailun sekä kenkien punnitsimisen jälkeen, mitään ei löytynyt. On siis edelleenkin epäselvää missä päin äitini kroppaa on metallia.

4.       Delayed – Lähtö viivästyy
Kun olet selviytynyt automaatti-lähtöselvityksestä, jonottelusta sekä turvatarkastuksen läpivalaisuista, surkuhupaisin vaihe tulee siinä vaiheessa kun vihdoin ja viimein olet päässyt oikealle portille asti ja näytöllä lukee maagiset sanat: ”Delayed – Lähtö viivästyy”. Koskaan ei voi tietää kuinka kauan viivästys kestää, kymmenen minuuttia vai kymmenen tuntia. Pahimmassa tapauksessa oleskelet tunteja kentällä, jossa ei ole mitään muuta viihdykettä kuin muut turhautuneet matkustajat. Ja kun odotus ja istuskelu lentokentällä lopulta päättyy, pääsette lentokoneeseen istuskelemaan lisää.

5.       Ilmastointi
Lentokoneiden ilmastoinnissa on se hyvä puoli, että tasainen ”fhuu-u”-ääni peittää alleen kaiken muun melun. Huono puoli on se, että aina on joko kylmä tai kuuma (tai kumpikin samaan aikaan) enkä koskaan ole selviytynyt lentomatkasta niin ettenkö matkan jälkeen olisi ollut flunssassa.

6. Ruokaa muovissa
Matkalla Helsingistä Wieniin minulle tarjoiltiin turistiluokassa Finnairin tarjoama tapas-annos sisältäen 7 pikkurillinpäänkokoista lihapullaa, fetakuutioita, salaatinlehti, tomaatinviipale, kuiva minisämpylä sekä jokin kananmunamainen pallero, joka oli sisältä jäässä. Ruokanautintoa ei yhtään lisännyt se, että ruoka oli pakattu muoviin ja pahviin ja, että se piti nauttia muoviaterimilla nopeasti ennen kuin lentoemot korjaisivat ruuanjämät pois. Samaan aikaan äitini nautti bisnes-luokassa neljän ruokalajin illallisen, joka sisälti muun muassa lettuja ”tunturimustikoiden” kera, söi oikeilla metalliaterimilla sekä nautti Iittalan Ultima juomalasista kuohuviiniä.

7. Hiilidioksiidijalanjälki jälkipolville

Lento Helsingistä Rovaniemelle aiheuttaa hiilidioksiidipäästöjä yli 200 kg:n edestä. Jos saman matkan matkustaa junalla hiilijalanjälki on vain vaivaiset 8 kg (autolla 150 kg), mutta aikaa matkaan kuluu moninkertaisesti enemmän. Wieniin yhdensuuntainen lento aiheutti päästöjä yli 450kg edestä. Anteeksi jälkipolvet! Toivottavasti, ilmansaasteista huolimatta, Wienin kaunis kaupunki säilyy yhtä kauniina teidänkin kokemaksi.

Päästölaskelmia voi tehdä osoitteessa: www.interbaltic.fi/paastolaskuri

8. Turvavyöttömät

Heti, kun lentokone laskeutuu ja lentoemäntä kuuluttaa perinteisen ”Pidättehän turvavyönne vielä kiinnitettyinä”-puheen, koneessa kuuluu myöskin perinteinen klik-klik-klik-sarja, kun ne ihmiset, jotka joko eivät osaa tulkita puhetta taikka eivät välitä pyynnöistä, avaavat turvavyönsä. Olen aina ajatellut, että on jokin syy, miksi turvavyö pitää vielä tässä vaiheessa pitää kiinnitettyinä. Esimerkiksi, jos lentokone vaikka törmää 3-kympin kilometrivauhdilla päin lentoasemarakennusta, luulisi, että on turvallisempaa olla turvavöissä kiinni kuin ilman, mutta näköjään maailmassa on aina ihmisiä, joita vyö navan ympärillä ahdistaa enemmän kuin turvallisuus.

9. Matkatavara-hyeenat

Lennon jälkeen jäljellä on vain yksi asia joka pitää hoitaa: matkatavaroiden nouto. Kun matkatavarahihna nytkähtää liikkeelle, ihmiset kerääntyvät sen ympärille kuin hyeenat metsästmään saalistaan. Kyynärpää-taktiikalla rynnitään eturiviin, koska herran jestas, jos laukku sattuisi menemään ohi, se on varmasti tuomittu lentokentän kadonneiden tavaroiden taivaaseen eikä toista tilaisuutta tule. Eihän?

10. Kadonneet, hajonneet tavarat
Jos matkatavarat katoavat lentokenttä tavarataivaaseen tai hajoavat matkalla, seuraa armoton byrokratiaviidakko, jossa pitää täytellä lomakkeita ja tehdä selvityksiä. Jos kaikesta papereiden täyttelystä huolimatta tavarat eivät löydy taikka lentoyhtiö ei suostu korvaamaan menetystä, aiheesta voi vaikka lurauttaa laulun - kuten kanadalainen Sons of Maxwell –duo teki menetettyään arvokitaransa: