Vauvavuoden tavara-allergiaa

Olin aikoinaan töissä tarvikkeita myyvässä yrityksessä, josta sai vähän väliä erilaisia näytteitä kotiin: persoonallisia kyniä, tyylikkäitä vihkoja, hajustettuja pesuaineita ja vänkiä laitteita. Aluksi oli kivaa kerätä erilaisia tavaroita. Sitten joka kaapista alkoi löytymään kourallinen kyniä. Omia vihkoja oli ostoslistoille, muistutuksille, runoille, päiväkirjamerkinnöille ja lurituksille. Pesuaineilla olisi pessyt urheilustadionin. Tällöin minuun tarttui tavara-allergia. En halunnut enää yhtään turhaa tavaraa talouteeni. Kun joku tarjosi minulle halpaa mainoskynää, hän sai vastaukseksi vihaisen mulkaisun. Vauvavuosi on taas ruokkinut tavara-allergiaani.

Asuntomme on nykyään kolmio, joten teoriassa sopiva kolmelle hengelle - mutta todellisuudessa sen seinät alkavat kaatua päälle. Jokainen kaappi pursuaa yli äyräiden ja jopa sängynaluset on hyödynnetty säilömispaikkoina. Vauvavuoteen kuuluu yllättävän paljon erilaisia tarvikkeita, osa hyödyllisiä, osa turhia. Valitettavasti sen turhuuden tajuaa vasta, kun tavara on hankittu ja testattu. Kaikki tavarat maksavat myös paljon rahaa - ja sepä vasta on ärsyttävää, kun hankkii jonkun tarpeelliseksi luulemansa esineen ja myöhemmin huomaa sen turhaksi. Siksi hankimme tai saimme todella paljon tavaroita käytettyinä.

Jos tämä jotain tuoretta äitiä auttaa, tässä lista meidän talouden turhakkeista ja tarpeellisista tamineista:

Turvakaukalo - very important! Et pääse synnäriltä kotiin ilman tätä, vaikka et autoa omistaisikaan. Mikäli hankit turvakaukaloa käytettynä, kannattaa olla tarkkana kauanko ja miten sitä on käytetty aiemmin. Me ostimme kaukalon ystävältä, joten tiesimme, että se oli ollut käytössä vain vuoden, eikä ollut mukana missään onnettomuudessa.

Lastenvaunut - tietysti tärkeät. Näiden hankinta on ehkä se raskausajan tärkein ja vaikein homma. Merkkejä ja malleja, kun on miljoonia. Me ostimme omamme käytettynä ⅓ hintaan siitä, mitä ne olisivat maksaneet uutena. Mielestäni on tärkeämpää löytää omaan käyttötarkoitukseen sopivat lastenvaunut, kuin että ne olisivat uutuuden prameat. 

Kantoliina/kantoreppu - meille tosi tarpeellinen, mutta pärjää ilmankin. Kantoliinaa käytimme luontoretkillä ensimmäiset 3 kk ja sitten siirryimme kantoreppuun.

Amme - Turha. Kuvitelmissani vauva iloisesti jokeltelee vannassa, kun sitä kylvetetään. Todellisuudessa se oli yhtä huutoa. Suihkussa käyminen vauvan kanssa olikin sitten helpompaa.

Vaipparoskis - Turha. Jotkut satsaavat umpioroskikseen, jossa jokainen vaippa pyöritellään muoviin, sille lauletaan rituaalinen manauslaulu ja perään heitetään vielä vihkivettä hajuhaittojen ehkäisemiseksi. Meillä on käytössä tavallinen paperiroskis. Kun käytetty vaippa taitellaan pieneksi tiiviiksi paketiksi käytön jälkeen, ei hajutkaa karkaa siitä. Jos roskia säilöisi sisätiloissa pari viikkoa, varmaan hajutkit yltyisi hirviömäisiksi - mutta meillä ainakin alussa jätöksiä syntyi niin tiuhalla tahdilla, että roskis piti tyhjentää jopa parin päivän välein. 

Erillinen hoitopöytä - Turha. Tähän käy joku vanha lipasto tai pesukoneen päällinen.

Leikkimatto ja lelukaari - ihan kiva olla, mutta toisaalta turha. Vilttikin kelpaa. Vauva ei valita vaikka sillä ei ole uusinta muotimattoa. 

Pinnasänky - tarpeellinen vasta sitten, kun olette valmiit siirtämään lapsen omaan sänkyyn - milloin se sitten onkin parin kuukauden ja 17 ikävuoden välillä. Meillä tämä tapahtui 2 kk ikäisenä. Minut oli kuulemma lapsena laitettu nukkumaan omaan sänkyyn ja huoneeseen jo heti synnäriltä tultaessa - ja jäin siitäkin eloon!

Sitteri - periaatteessa ihan hyvä omistaa. Meidän lapsi viihtyy siinä harvoin, mutta välillä vatsavaivoja kärsiessään sitteriä tarvittiin mukavan tärinän aiheuttajaksi helpottamaan lapsen oloa.

Rintapumppu - Käsikäyttöisellä rintapumpulla voisin heittää vesilintua, eli turha. Sen kanssa saa jännetuppitulehduksen. Nyt jos satsaisin rintapumppuun hankkisin sähkökäyttöisen - mutta yksinkertaisella alipainepumpulla saa myös pumppailtua syöttöjen yhteydessä suht kätevästi. Etukäteen ajattelin, että pumppailen tosi paljon, jotta mieskin saa syöttää lasta. Lopulta en sitten jaksanutkaan. Helpompaa oli vain toimia itse ruoka-automaattina.

Nämä tarpeellisuusarviot perustuvat meidän perheen kokemukseen. Jollekin muulle meidän turhat on varmasti hyödyllisiä - ja toisinpäin.

Hollola-life

Puolitoista vuotta sitten muutin suurimman osan tavaroistani Hollolaan, vuosi sitten siirsin Maistraatin kirjat ja puoli vuotta sitten viimein kärräsin viimeisimmätkin tavarani rippeet tänne Espoon työasunnosta. Vasta silloin minusta oikeasti tuli mielessäni hollolalainen. Hollolalaisuus ei tarkoittanut vain tavaroiden muuttoa, vaan koko ajatusmaailman muutosta.

Ensimmäiset erot pääkaupunkiseudun ja tämän maalaiskunnan välillä huomasin bussissa - tai linkussa, kuten täällä sanotaan. Nousin lähes tyhjään linja-autoon ja sain matkata Lahdesta Hollolaan rauhallisessa hiljaisuudessa. Kun viimein yksi matkustajista oli jäämässä kyydistä, hän pysäytysnappia painettuaan kipitteli keskioville. Bussi hidasti, ovet avautuivat ja matkustajan ääni kajahti kirkkaasti käytävällä. "Kiitos!", hän huikkasi ja poistui kyydistä. Olin tippua penkiltäni hiljaisuuden rikkoutuessa. Sama toistui jokaisen matkalaisen jäädessä kyydistä.

Kun tuli minun vuoroni poistua, emmin. Pääkaupunkiseudulla busseissa oli toki kokoajan ahtaampaa ja kovempi melu, mutta siellä matkustettiin silti omissa oloissa, eikä muita matkalaisia häiritä huudoilla. Totesin, että tämä on varmaan sitä maalaisseudun lähimmäisen lämpöä ja huikkasin kiitokset lähtiessäni.

Seuraavalla bussimatkalla tuo lähimmäisen lämpö oli syvästi mielessäni, kun uskaltauduin kysymään kuskilta neuvoa. En ollut ihan varma, mitä kautta bussi kulki ja kysyin menisikö se määränpääni kautta. Autonkuljettaja käänsi penkiltään päätään, tarkasteli minua hetken ja tokaisi "Jaa-a, enpä kyllä tiedä." Sitten hän käänsi päänsä takaisin menosuuntaan keskustelun päättymisen merkiksi. Tyrmistyneenä nousin bussista ja lähdin kännykällä selvittelemään reittivalintaani. Ei se sitten tainnutkaan olla päijät-hämäläistä lähimmäisen lämpöä, ajattelin. Samanlaiseen "mitäs sä nyt tuut kyselee?"-asenteeseen törmäsin myöhemmin muuallakin.

Nyt 1,5 vuoden jälkeen alan ymmärtämään tätä Hollola-lifeä. Täällä maalla eletään periaatteessa kauenpana toisistaan, mutta silti lähellä. Pihalla naapurit moikkaavat, mutta eivät tuppaa kylään. Lenkkipoluilla satunnaiset vastaantulijat saattavat tulla juttelemaan, mutta muihin pidetään kohtelias välimatka ja annetaan mahdollisuus perääntyä keskustelusta. Keskusteluissa ollaan suoria ja välittömiä. Jos bussikuski ei tiedä, mitä kautta kuljetaan, ei sitä jäädä vatvomaan. 

Asiat tapahtuvat omalla ajallaan. Linja-autot lähtevät päätepysäkiltä ajallaan, mutta välipysäkeillä on turha katsella virallisia aikatauluja. Täällä nauretaan tulospaineille ja kaiken mittaroinnille. Tärkeämpää on tekeminen ja työn jälki - se miltä ihmisestä tuntuu, ei se, miltä asiat näyttävät. Hollolassa parasta on luonto ja ulkoilumahdollisuudet. Talvella hiihtoladut alkavat miltei takapihalta. Lähimmälle kaupalle kävelee vartissa. Kunnan palvelut löytyvät kaikki samasta keskittymästä ja lääkärille saa ajan tarvittaessa nopeasti. 

Hollolalaisuus tarkoittaa minulle tietynlaista kiireettömyyttä, välittömyyttä, toisten yksityisyyden kunnioittamista, mutta silti välittämistä. Monen vuoden pääkaupunkiseutulaisen kiireen ja suorittamisen jälkeen tämä hollolalaisuus tekee ihan hyvää.

 

Uusi elämä

Eräänä päivänä heräsin Hollolasta kotiäitinä. Voisin vaikka vannoa, että siitä on vain pari kuukautta, kun olin vielä kiireinen uranainen Espoosta - mutta todellisuudessa lapsen syntymästä on jo 5 kuukautta. En vieläkään osaa käsittää, kuinka valtavasti elämä on muuttunut puolessa vuodessa. Eikä vain vanhemmuuden takia - vaan koko maailma on muuttunut.

Kun 10 maissa havahdun hereille omasta sängystä, vieressä tuhisee lapsi. Yön aikana heräsimme kahdesti syömään. Kasin maissa siirsin lapsen viereeni nukkumaan, kun mies oli lähtenyt töihin. Vuosi sitten olisin ollut jo töissä, pitänyt pari palaveria ja vastannut tusinaan sähköpostia. Äitiyslomalla aika kulkee omaa tahtiaan. Yhdessä päivässä en saa aikaiseksi mitään, mutta yhdessä yössä lapsi tuntuu kasvavan ainakin yhden vaatenumeron verran. Se on kuin aikaparadoksi. Toisaalta mitään ei tapahdu - toisaalta tapahtuu vaikka mitä.

Viime viikolla lapsi viimeinkin alkoi kierähtelemään selältä vatsalle. Seurasimme miehen kanssa yrityksiä kuin suurempaakin sirkusshowta. Kaikki muut samanikäiset lapset osasivat nämä temput jo kuukausi sitten. En tiedä osaanko enää keskustella ns. normaaleista aiheista. Kun joku kysyy, mitä kuuluu, alan selittämään silmät kiiluen, kuinka lapsi on juuri oppinut tarraamaan jalkoihinsa - aivan, kuin hän olisi löytänyt atomin ytimen ja ehdolla Nobelin fysiikan palkinnolle. Onneksi on vertaistukea. Muut äidit ymmärtävät hulluuteni. Turha oli raskausaikana hokea, että "musta ei tuu sitt sellasta äitiä, joka puhuu vaan lapsistaan". Ei ole mitään muita puheenaiheita. Elämässä ei yksinkertaisesti tapahdu muuta!

Tuntuu kuin olisin pudonnut Liisan kaninkolosta toiseen maailmaan. Kaukana ovat pääkaupunkiseudun työkiireet ja tulospaineet. Vielä keväällä suunnittelin, että syksyllä sitten reissaan junalla moikkaamaan kavereita ja työkavereita vauvan kanssa. Pandemia on vienyt viimeisimmänkin innon matkustaa Helsinkiin. Täällä maalla olemme turvassa väenpaljoudelta ja ahtaudelta. Niinä päivinä, kun matkustan bussilla Lahden keskustaan, tuskailen sitä, kuinka lähelle ihmiset tulevat - rattaiden kanssa, kun ei pääse niin kätevästi karkuun.

Vuosi sitten suurimmat haasteeni olivat, kuinka saada markkinointibudjetti kestämään koko vuodelle ja saada sillä parhaat tulokset. Nyt laskeskelen syöttövälejä ja yritän hahmottaa kaupungilta parhaita paikkoja imettää ja vaihtaa vaipat. Kun näen somessa kuvia illanvietoista kaupungin vilinässä, se tuntuu niin vieraalta. Missä vaiheessa näin kävi? Missä vaiheessa "aikuistuin" ja aloin arvostaa rauhallista kotielämää? 

Mikä sitten ei ole muuttunut? Me olemme edelleen miehen kanssa tiimi. Kun ennen laadimme kesäksi sotasuunnitelmia Euroopan valloitukseen, nyt punomme juonia lapsen nukuttamiseen. Kun toinen väsyy hyssyttelyyn ja hytkyttelyyn, toinen astuu tilalle. Illalla sänkyyn nukahtaa kaksi yhtälailla väsynyttä vanhempaa. Euroopanvalloituksia ja yhteistä aikaa on ikävä, mutta ilman lastakin reissaaminen on nyt mahdotonta.

Kun vihdoin palaan äitiysloman jälkeen työelämään, toivon, että voin pitää palan tästä maailmasta: maaseudun rauhallisen ajatusmaailman, ihmisläheisyyden, turhan stressin välttelyn ja seesteisyyden - mutta sitä ennen tämä maailma ehtii muuttua vielä moneen kertaan - toivottavasti parempaan suuntaan.

Menestyksen tiellä

Jostain kumman syystä olen aina ajatellut, että elämässä pitää menestyä. Kun en ole mikään huippu-urheilija, menestys on tarkoittanut tekemisen ja työnteon kautta onnistumista. En ole halunnut tyytyä tekemään yhtä ja samaa asiaa työkseni 20 vuodeksi vaan pyrkinyt kehittymään ja etenemään urallani. Sitä onkin tapahtunut pienin askelin. Silti aina välillä mietin, miksi jotkut muut menestyvät enemmän kuin minä?

Tapasin kerran edellisessä elämässä miehen, joka varasteli sanoja. Yhteisten tapaamisten jälkeen hän toisteli minulta kuulemiaan faktoja ja ideoita ominaan. Aluksi tämä oli hassua. Se oli kuin roolinäytelmä, jossa hän esiintyi suurena asiantuntija, vaikka hänellä ei ollut asioista omaa kokemusta. Mutta, kun mies menestyi roolissaan, aloin ymmärtää miksi hän eteni urallaan enkä minä. Hänellä oli jotain, mitä minulle ei ollut: röyhkeyttä!

Jotta minäkin olisin saanut mainetta ja kunniaa, minun olisi pitänyt tapaamisissa kailottaa saavutuksistani, nostaa osaamistani esille tilanteessa kuin tilanteessa sekä suurennella, rehennellä ja ottaa voitot nimiini. Niinhän se menee: kuka katin häntää nostaisi, ellei katti itse. Tässä on vain yksi ongelma: minä en osaa olla sellainen ihminen.

Noina päivinä tajusin myös, miten en halua edetä urallani. Menestyminen ei ole sen arvoista, jos

1. Se tapahtuu toisten kustannuksella.

2. Se perustuu suurille puheille, eikä oikeille teoille.

3. Kunnia kuuluisi muille.

4. Se on vaatinut valheita tai valkoisten valheiden välittämistä.

5. Sen takia pitää teeskennellä olevansa jotain muuta kuin on.

6. Sen saamiseksi on kierretty lakia tai rikottu yhteistä moraalia.

Voi hyvin olla, että näiden sinisilmäisten aatosten takia, en tule menestymään yhtä hyvin kuin tuo sanoja varasteleva mies - mutta ainakin pystyn elämään itseni kanssa - ja toisaalta ehkä nyt vanhempaanvapaan pituisella tauolla, olisi korkea aika miettiä uudestaan, mitä menestys on.

Tämän haluan opettaa sinulle

Nyt, kun olen tässä 4 kuukautta yrittänyt kasvattaa toista ihmistä, olen alkanut miettimään, mitä arvoja arvostan ja minkälaisen lapsestani toivoisin kasvavan. Yhtäkkiä mielessä on pyörinyt ne sadat epäonnistumiset, menetykset, kolhut, voitot, saavutukset ja ilon hetket, joita olen saanut kokea. Jotenkin toivoisin, että lapseni säästyisi niistä kovimmilta - mutta todellisuudessa hän tulee kulkemaan omaa polkuaan. Ennen pitkään hän kokee omat rakkautensa ja surunsa. Sitä ennen toivon, että pystyn tartuttamaan häneen joitakin itse oivaltamiani ajatuksia, jotta haasteiden kohtaaminen olisi helpompaa:

Suhtaudu ihmisiin lempeydellä. Me jokainen olemme epävarmoja hyväksytäänkö meidät sellaisena kuin olemme. 

Jos joku käyttäytyy ilkeästi sinua kohtaan, älä provosoidu. Ilkeästi käyttäytyvät ihmiset käyvät omaa kamppailuaan, joka ei johdu sinusta.

Älä mieti, mitä muut ajattelevat sinusta. Kylmä totuus on, että suurin osa ihmisistä ajattelee vain omia asioitaan, eivät sinua.

Elämässä kuuluu välillä epäonnistua. Vain niin oppii. Joskus sitä oppii uuden taidon, joskus oppii, ettei joku taito ole sinua varten. Kaikkea ei tarvitse osata.

Työ on vain työ. Valitse työ, jossa viihdyt 8 tuntia päivässä. Tee aina parhaasi, mutta jos se ei riitä, muista että myös muita töitä ja työpaikkoja löytyy.

Myös kilteille, hyville ihmisille tapahtuu huonoja asioita - vaikkeivat he niitä ansaitsekaan.

Toisten kadehtiminen on turhaa. Aina löytyy ihmisiä, joilla on enemmän rahaa, parempi palkka, enemmän ystäviä ja mielenkiintoisempi elämä. Kadehtimisen sijaan pidä huolta ystävistäsi ja perheestäsi ja täytä elämäsi itseäsi kiinnostavilla asioilla.

Saat olla eri mieltä muiden kanssa. Vaikka toinen olisi eri mieltä kanssasi, häntä ei tarvitse vihata tai väheksyä. Joskus voi olla samaa mieltä siitä, että ollaan eri mieltä.

Tarkista aina faktat, ennen kuin jaat tietoa.

Kaikki rakkaudet eivät pääty onnelliseen loppuun asti. Joskus on suurinta rakkautta luopua - eikä see tee koetuista hyvistä hetkistä yhtään vähempiarvoisia.

Älä tuomitse asioita vain koska muut tuomitsevat. Muodosta oma mielipiteesi perustuen tosiasioihin.

Uskalla olla höpsö, herkkä ja hauras. Itke, kun siltä tuntuu. Älä pidä tunteita sisällä, muuten ne patoutuvat.

Anna muiden olla erilaisia. Se ei vie sinulta mitään, vaan tuo väriä elämään.

Parhaat neuvot lapsivuodeaikaan

Meidän "pötkylä" on kohta 3 kuukautta. Aika kuluu ihan älyttömän nopeasti vauvan kanssa. Vasta, kun tapasin tuttavan 2 viikkoisen lapsen, muistin kuinka haastavaa alussa oli. Siitä tuntuu olevan ikuisuus ja äkkiä sitä unohtaa kaikki alun vaikeudet. Siksi ajattelin kirjata muistiin parhaat neuvot, joita sain tuolle ajalle:

"Ensimmäiset 2 viikkoa ovat kaikista rankimmat." Tämä on totta. Synnytyksen jälkeen kroppa on ihan sekaisin. Se on juuri käynyt läpi tulivuorenpurkauksen, sisuskalut on eri paikoilla kuin ennen ja alkava imetys vie valtavasti energiaa. Nukuttua tulee miten sattuu, eikä sitä oikein edes tiedä, onko väsynyt vai pirteä. Hormonit sekoittavat pään ja sitä itkee mitä ihmeellisimmille asioille, surusta, ilosta tai hämmennyksestä. Yhtenä päivänä mies löysi minut vollottamasta sohvalta. Katsoin söpöjä koiravideoita.

Vaikka synnytyksestä selvisi ilman isompia vammoja, kaikki sohvalla makaamista suurempi tuntui urheilusuoritukselta. Huoneesta toiseen liikkuminen sai läähättämään. Vie aikansa, että kroppa palautuu. Ja p.s. Ei ne raskauskilot katoa ihan yössä. Siihenkin menee aikaa. Kun yhdistät nämä kaikki vaivat ja uuden tulokkaan kanssa selviytymiseen kotona, lopputulos voi tuntua kestämättömältä. Kun sitä ei vielä tiedä, miten lapsi toimii ja miten asiat pitäisi tehdä, itku voi tulla pienemmästäkin vastoinkäymisestä. Silloin on hyvä muistaa, että ennen pitkää asiat helpottuvat, vauvan hoito rutinoituu, energiat palaavat ja opit tunnistamaan vauvan tarpeet ihan erilailla.

"Kuukauden päästä sinulla on ihan eri vauva edessä." Näin sanoi neuvolan täti ensimmäisillä viikoilla, kun ihmettelin, miksi lapsi itkee ilman selkeää syytä. Ja niin se oli. Lapsi kasvaa ja kehittyy kamalalla vauhdilla. Alussa se on vain tissiä imevä, vaunussa möllöttävä, vaipan sisältöjä tuottava pötkilö. Silloin sen itkulla ei ollut sävyjä ja joka kerta piti käydä läpi tarkistuslista "nälkä-vaipat-masuvaivat-kylmä/kuuma", jotta keksi, mitä sitä vaivasi. Yhtäkkiä sinulla onkin edessä silmiin tuijotteleva, hymyillen jokelteva jälkeläinen, joka yrittää tarttua kaikkeen kiinnostavaan. Itkuunkin tulee sävyjä, joista tunnistaa mistä vaivasta on kyse. Ja tämä kaikki vain yhdessä kuukaudessa! Ja kun näet ne ensimmäiset hymyt, unohdat alkuvaiheiden vaikeudet.

"Se on vaan vaihe", on äitien tapa lohduttaa toisiaan aina, kun jotain rankkaa tapahtuu. Ja niitä vaiheita riittää! Jotkut kestää 18 vuotta, toiset 2 päivää, kolmannet pari kuukautta. On suoliston kehittymistä, tiheänimunkausia, d-vitamiinin käyttöönottoa, rokotteiden jälkivaikutuksia, hampaiden tuloa yms. On hyvä muistaa, että kaikki vaiheet päättyvät aina ajallaan. 

"Vauvaan kiintyminen ei tapahdu aina hetkessä." Ennen synnytystä yksi pelkoni oli, mitä jos en kiinny lapseeni. Se voi kuulostaa hassulta, mutta kuulemma tunne on aika yleinen. Tähän hyvä ystäväni, synnytyssairaalassa työskentelevä 4 lapsen äiti, sanoi, että se on ihan normaalia. Eihän kukaan äiti tunne todella lastaan ennen syntymää. Sitä ennen lapsi on vain muljahduksia vatsassa, potkuja ja sykettä. Vasta, kun lapsi syntyy, sen pikkuhiljaa kehittyvään persoonaan voi alkaa tutustua. Sitä mukaa, kun vauva kasvaa ja kehittyy, myös vanhempien kiintyminen kasvaa.

"Koskaan ei voi tietää, minkälainen isä miehestä tulee." Vaikka mies kuinka toivoisi lasta, se voi yllättää, miten hän käyttäytyy uuden tulokkaan kanssa. Jotkut eivät esimerkiksi kestä vauvan itkua, omaa väsymystä tai huomion puutetta. Toiset jättävät vauvan hoidon sillä selityksellä, että lapsen äiti tekee sen paremmin. Mutta asiat voivat yllättää myös positiivisesti. Itse jännitin jääköhän lapsen hoito kokonaan harteilleni, mutta mieheni ottikin isän roolin luontevasti vastaan. Hän hoitaa pikkuista siinä, missä minäkin, tarjoutuu väsyttävinä öinä vaihtamaan vaipan ja hytkyttelemään itkevää lasta - vaikka joutuu aamulla lähtemään töihin - sekä ottaa vauvan töiden jälkeen sohvalle jutustelemaan. Joskus jopa melkein kisaamme siitä, kumpi saa ottaa vauvan syliin ja saa palkinnoksi sen valloittavan hymyn.

"Muista juoda". Mikäli päädyt täysimetykseen, pidä vesipullo mukanasi aina. Imetys vaikuttaa kropan nestetasapainoon ja tätä kautta jaksamiseen. Tämä oli yksi syy, miksi heti synnytyksen jälkeen olin aivan kanttuvei pitkän aikaa. Kun aloin muistaa juoda säännöllisesti, olo tokeni huomattavasti. Vasta nyt ymmärrän, miksi raskausvaiheessa osa äideistä vaahtosi, kuinka lastenvaunuissa pitää olla lisävarusteena mukiteline.

Ja vielä omat opit:

• Vauvan pyyhe kannattaa olla vaalea, jotta erotat parhaiten onko siinä kakkaa.

• Kun kuulet kakkaplörinän valahtavan vaippaan. Odota hetki. Sitä todennäköisesti tulee lisää. Mutta toimi kuitenkin tarpeeksi nopeasti, jotta kyseinen satsi ei leviä housuihin, selkään, niskaan ja kaikkeen, mitä on ympärillä.

• Pidä huolta, että teidän taloudessa joku nukkuu välillä hyvin. Mikään ei ole pahinta kuin 2 väsynyttä vanhempaa ja kitisevä vauva. 

• Harsoja ei voi olla liikaa.

• Vieraassa paikassa, vuoraa vaipanvaihtopiste pyyhkeillä tai harsoilla. Yllätyskakka hoitopöydällä ei ole mikään kiva juttu. Ja siivousyrityksistä huolimatta, sitä sotkua ei ole mukava jättää jälkeensä.

• Reissussa tutti kannattaa olla tuttinauhalla kiinni. Auta armias, jos se ainut mukana oleva tutti tippuu kuralätäkköön tai yleisen vessan roskikseen (niin kuin meillä)  ja joudutte loppureissun olemaan ilman.

Oikea katastrofielokuva

Maailmanlaajuinen katastrofit näyttävät niin erilaisilta elokuvissa. Todellisuudessa pandemia on paljon tylsempi.

Jos eläisimme elokuvamaailmassa, virus saapuisi sumupilvessä, jota osaisimme varoa. Se hiipisi hiljalleen maata myöten kaupungista kaupunkiin ja ihmiset pakenisivat sitä kauhuissaan karkuun sisätiloihin. Vaikka harva talo on ilmatiivis, silti ikkunat ja seinät suojaisivat meitä. Todellisuudessa Covid-virus on näkymätön. Se voi olla jo vierelläsi kulkevalla työmatkalaisella hänen tietämättään tai olet voinut saada sen jo lounasbuffetin salaattiottimista. Sumua pelottavampaa on se, että kannat sitä tietämättäsi ja tartutat sen johonkin riskiryhmäläiseen.

Elokuvissa viruksen iskiessä ihmiset muuttuvat aivottomiksi zombieiksi, jotka vaeltavat kaduilla etsien ihmislihaa. Todellisen pandemian pelätyimmät hirviöt ovat maskittomat tampiot, jotka tulevat ruokakaupan jonossa köhimään niskaasi. En tiedä kumpi on pelottavampaa, varomattomasti yllättäen käyttäytyvä kansalainen vai selkeästi yhden asian perässä kulkeva zombie.

Katastrofin käyttäytymistapoihin kuuluu hamstraus. Kotona kuuluu olla purkkiruokaa seuraavaksi kolmeksi vuodeksi sekä välineet veden suodattamiseksi juomavedeksi, jotta kotiin linnoittuminen on mahdollista. Todellisuudessa jostain syystä ihmiset lähinnä panostivat vessapaperin hamstraukseen. Nyt, kun kaikilla on koti täynnä paperia, kauppojen hyllyt ovat pysyneet täysinä ja ostokäyttäytyminen normaalina.

Kun amerikkalaisissa elokuvissa katastrofista tulee kansallinen, ihmiset usein hyppäävät autoihinsa ja tukkivat kaikki kaupungista poistuvat tiet. Näinhän se meilläkin melkein kävi. Kun laajenevasta pandemiasta tiedotettiin, yhtäkkiä kaikilla oli kova kiire mökille, jopa siihen asteeseen asti, että Uudenmaan rajat piti sulkea.

Tiukan paikan tullen elokuvissa aina joukko taviksia alkaa selvittämään ratkaisua katastrofille. He keksivät lääkkeen virukseen, kehittävät keinon avaruusolentojen päihittämiseen tai pysäyttävät tulivuoren purkauksen. Ja mitä me olemme tehneet? Olemme keskittyneet sisustamaan kotia, leiponeet pataleipää, latailleet hauskoja videoita Tiktokkiin ja vastailleet some-haasteisiin.

Elokuvissa aina joku keksii yllättäen lääkkeen leviävään tautiin. Ratkaisu löytyy sattumalta, väärinymmärretyn asiantuntijan ansiosta. Kukaan ei tule hänelle sanomaan, että itseasiassa meidän pitäisi testata tätä ensin pari vuotta laboratoriossa ja koehenkilöillä, sitten tunnistuttaa sivuoireet ja haittavaikutukset ja vasta vuonna 2025 jotain voidaan alkaa puhua valmiista lääkkeestä.

Jos Covidista tehtäisiin elokuva, se olisi todennäköisesti draama-komedia, jossa ihmiset turhautuisivat eristykseen, välttelesivät ihmiskontakteja Prisman käytävillä, kiroaisivat takkuavia Teams-videopuheluyhteyksiä pieruverkkarit jalassa ja kansoittaisivat

Kolin näköalatasanteen selfie-kuvaajilla.