Älä pelkää muutosvastarintaa

Oletko joskus kuulunut muutosvastarintaliikkeeseen? Siis esimerkiksi niihin tyyppeihin, jotka vastustivat Espoon metrouudistusta - koska se olisi kallista, turhaa ja liikkumista vaikeuttavaa? Koska metro ei kuitenkaan vähentäisi autoliikennettä Länsiväylälle, helpottaisi poikittaisliikennettä tai nopeuttaisi vaihtoaikoja.

Siellä missä on muutosta, on muutosvastarintaa. Ihmiset pitävät tutusta ja turvallisesta, joten tottakai uusi ja epävarma pelottaa. Joillekin tuttu huonompi ratkaisu on mieluisampi valinta kuin uusi, jonka lopputuloksen laadusta ei ole takeita. Tutun valinnan kohdalla sitä sentään tietää, mitä saa.

Siitä hetkestä alkaen, kun muutosehdotus on muodostettu, alkaa vastustus kasvamaan. "Mutta, kun. Mutta, kun. Mutta, kun."-mantra voi kasvaa niin voimakasääniseksi, että muutoksen tekijä unohtaa, miksi sitä kannattaa kuunnella.

Pahimmassa tapauksessa muutoksesta ei äännähdä ketään. Sillon muutos ei joko ole oikeasti muutos tai kukaan ei välitä sen lopputuloksesta. Pahinta on jos muutoksen osalliset vain hiljaa seuraavat vierestä, kun uudistus karahtaa karille ja nauravat itsekseen epäonnistumiselle.

Kun joku älähtää muuttuvista tekijöistä, muutoksen tekijän pitäisi olla kiitollinen, koska se tarkoittaa, että joku välittää. Valituksia kannattaa kuunnella kiinnostuksella, koska muutosvastarintalaiset tuovat esille huomioita, jotka on hyvä ottaa huomioon muutosta tehdessä.

Mitä tapahtui Espoon metrolle? Alussa metrojunat myöhästelivät tai eivät välillä kulkeneet ollenkaan. Vaunut olivat ruuhka-aikoina niin täynnä, ettei sisään meinannut päästä ja kun metrokuskit lakkoilivat, tiettyihin kohteisiin ei kulkenut mitään kulkuneuvoa. Mutta HSL kuunteli asiakkaitaan, testaili erilaisia vaihtoehtoja ja päivitti yhteyksiään palautteen perusteella. Tällä viikolla HSL ilmoitti, että se palauttaa joitakin bussilinjoja Länsi-Espoosta Kamppiin.

Aina muutos ei mene niin kuin se on suunniteltu, mutta muutosvastarinta on hyvä työkalu sen kehittelemiseen. Ja tiedättekö mitä? On se hemmetin paljon mukavampi odottaa metroa katetussa, lämpimässä metrotunnelissa kuin räntäsateessa bussipysäkillä!

118. blogikirjoitus

Olen kirjoittanut 117 blogikirjoitusta, joista suosituinta on luettu lähes 300 kertaa. Näistä yksi on noussut Facebookissa Hymyhuulet-huumorisivuston kautta kiertäväksi meemiksi, josta on tykännyt noin 3000 ihmistä ja joista yksi on julkaistu Metro-lehden vieraskynä-kolumnipalstalla. Silti häkellyn aina, kun joku sanoo lukeneensa blogiani.

Kun 7 vuotta sitten aloitin blogin kirjoittamisen, sen piti sisältää "hauskaa läppää". Tein jatkuvasti mielestäni hauskoja huomioita elämästä ja minulla oli tarve kertoa ne jollekulle. Koska en aina löytänyt sopivaa kuulijaa, aloin kirjoittamaan. Samalla teksteistä muodostui oma kirjoitusharjoitukseni.

Ajan kanssa tekstien sävy vakavoitui. Joka kerta aloitin tekstin sillä ajatuksella, että tästä tulee hauska juttu, mutta kun pääsin loppuun asti, huomasin, että olinkin kirjoittanut jotain paljon syvällisempää. Tekstit kietoituivat omien elämänkoittelemusten, valintojen ja tunteiden ympärille. Kun erosin vaikeasta suhteesta, kesti pitkän aikaa ennen kuin pystyin kirjoittamaan siitä - mutta kun tein sen, oli kuin asia olisi käsitelty ja sen kanssa pystyi elämään. Jokainen kirjoitus oli siis kuin terapiaistunto, joka selkeytti ajatuksia, palasteli ne käsiteltävän kokoisiksi ja auttoi ymmärtämään sekä itseä, että muita - ja toivoin, että tätä se teki muillekin.

Pari kertaa olen saanut palautetta siitä, onko minun pakko kirjoittaa niin henkilökohtaisista asioista, varsinkin jos kirjoitus lähentelee läheisiä suhteita, ystäviä, perheenjäseniä tai entisiä poikaystäviä. Joskus palaute on aiheellista, joskus taas hämmennyn siitä, kuinka joku on nähnyt itsensä tekstissäni, vaikka se on käsitellyt jotain aivan muuta.

En yleensä kirjoita suoraan ihmisistä, joita tunnen. Tekstit ovat voineet saada alkusysäyksensä aidoista keskusteluista, tilanteista tai kokemuksista, mutta ne harvoin käsittelevät suoranaisesti ystäviäni, läheisiäni, työtäni tai työyhteisöäni - eikä niiden tarkoitus varsinkaan ole tuomita ketään, vaan ymmärtää ympärillä pyörivää maailmaa.

Kuten eräs ystäväni sanoi "Sä kirjoitat sellaisista asioista, jotka voisi tapahtua kenelle vain". Olen huomannut, että jokainen tulkitsee kirjoituksiani omasta näkökulmastaan ja huomioi ne kohdat, jotka ovat itselle merkityksellisiä. Jos siis tuntuu siltä, että teksti osuu liiankin lähelle, tulkinta on todennäköisemmin lukijan päässä.

Palautteen perusteella minun pitäisi todennäköisesti muuttaa kirjoitustapojani ja käsitellä asioita toisin - mutta sitten toisaalta: huono blogikirjoitus ei tunnu missään. Jos olen siis saanut jonkun ajattelemaan, kai olen tehnyt jotain oikein.

Väistämisen taito

Prahan vanhassa keskustassa pariskunta on kävellä minua päin. Viime hetkellä vedän pari sivuaskelta ja vilahdan vasemmalta ohi. Ohi sujahtaessa kuulen vaimeat sanat "Excuse me...". Oho!, ajattelen. Eivät he olleetkaan kävelemässä päin, vaan tulossa kysymään neuvoa. Siinä ripeitä kävelyaskelein eteenpäin marssiessani mietin, että tällaisia me suomalaiset ollaan: väistämisen ammattilaisia.

Tiedättehän sen tilanteen, kun ulkomainen puhuja on saatu Suomeen yleisön eteen ja hän yrittää osallistaa yleisöä? Yleisön katse harhailee takaseinästä omiin jalkoihin, muttei varmastikaan osu puhujaan, joka yrittää etsiä yleisön joukosta yhtä vapaaehtoista. Vaikka puhujaa on varoitettu tuppisuisista suomalaisista, ei hän siltikään ole osannut varautua siihen, minkälaiselle maaperälle on astunut. Suomalaiset eivät osallistu, kommentoi tai varsinkaan kysy lisäkysymyksiä. He väistävät. Sama taito on hyödyllinen Narinkkatorilla feissareita kohdatessa,  työpaikalla ylimääräisiä työtehtäviä jaettaessa tai taloyhtiön vuosikokouksessa uusia hallitusjäseniä etsittäessä. Katse horisonttiin tai omiin kenkiin ja ripein askelin ohi.

Työskentelin hetken aikaa erityislaatuisten ihmisten kanssa. He eivät tunne väistämisen termiä. Kun partiolaisille sanoo, että jotain pitäisi tehdä, he ovat jo perustamassa toimikuntaa, joka kerää varoja, rekryävät vapaaehtoisia ja kehittelevät somekampanjaa asiasta - oli kyse sitten työpöydän siirtämisestä tai ilmastonmuutoksen pysäyttämisestä. Ja se toimeentarttuminen on tarttuvaa.

Kun vaihdoin työpaikkaa, sama toimeentarttumisen taito pysyi mukana. Äkkiä olin uuden työpaikan Green office -toimikunnassa, sitten sen vetäjänä, muutoslähettiläänä, henkilöstön edustajistossa sekä Suomessa että maailmalla ja järjestelin työpaikan varastonsiivous- ja yhteiskuntasuhdepäiviä. Kun joku kysyi apua, en osannut vastata ei.

Mutta väistäjien valtakunnassa, toimeentarttujien elämä voi olla rankkaa. Liiasta vastuusta ja tehtävästä uupuu. Pian huomasin, että toimistokokouksissa katseeni alkoi harhailla takaseinään, kun etsittiin vapaaehtoisia. Olin kertakaikkisen ylityöllistetty ja väsynyt. Joku muu saa välillä hoitaa tämän, ajattelin - ja huomasin monen muun vierelläni ajattelevan samoin.

Mistä niitä väistäjiä syntyy? Toiset ovat ylityöllistettyjä, toiset arkoja, kolmannen kyllästyneet siihen, etteivät he saa kiitosta ekstrapanostuksestaan, neljänsiä ei kiinnosta - ja viidennet ovat vain kertakaikkisen laiskoja. Ja koska väistäjiä on niin paljon, kaikki ylimääräinen tekeminen jää toimeentarttujien hartioille. Hyvä juttu on se, että kuten partiolaisten kanssa huomasin, toimeentarttuminen on tarttuvaa. Jos siis ensi kerralla ryhdyn hommiin, tuletko mukaan?

Väärissä vaatteissa

Musta kotelomekko ja samettinen jakku - tyylikäs, busines-uskottava, näytän niissä kokeneelta markkinointipäälliköltä. Punainen kukkamekko - ihana, vähän lapsellinen, ei yhtään busines-uskottava. Vai kuluneet stretch-housut ja reisiin ulottuva tunika - rennot ja mukavat, mutta ei yhtään tyylikkäät? Tämä on se dilemma, jonka kohtaan joka aamu. Mitä laittaa päälle töihin? Miltä minun pitäisi näyttää?

Minun tavoitteeni on olla markkinointipäällikkö joskus, mutta minusta tuntuu, etten näytä siltä. Yritän kovasti. Joka aamu vietän aikaa vaatekaapin edessä ja mietin, että vedänkö päälle sen jakkutakin, joka ei tunnu yhtään minulta, mutta näyttää virallisen uskottavalta. Usein jätän sen valitsematta ja otan jotain rentoa ja mukavaa, jonka kanssa on kiva istua tietokoneen ääressä 8 tuntia tai tyttömäistä ja hauskaa, joka pitää mielen iloisena koko päivän. Virallisimpina päivinä, silloin, kun tapaan talon ulkopuolisia vieraita tai istun johtoryhmän kanssa samassa huoneessa, valitsen sen kotelomekon. Jakkutakki jää henkariin. Siihen en pysty.

Sama työidentiteettikriisi pyörii päässäni muissakin tilanteissa. Kokouksissa arvon ollako vakava, faktoja lateleva ja tilastot tunteva markkinointiguru vai murjaisenko vitsin. Kun valitsen vitsin ja kukaan ei naura sille, voisin vajota pöydän alle. Olisi pitänyt valita faktat - niillä niitä ylennyksiä saadaan, eikä hauskoilla jutuilla.

Vaikka sosiaalinen media on intohimoni, ahdistun Linkedinistä. Linkedin on yritysmaailmassa se paikka, jossa pitää olla - verkostoitua, näkyä ja seurata muita - mutta en osaa olla niin kuin siellä kuuluisi. Linkedinissä kuuluu kehuskella rivienvälissä saavutuksillaan, kertoa oivaltaneensa viimeisemmässä asiakaskohtaamisessa/seminaarissa/toimistopalaverissa jotain suurta tai kysellä kanssasomettajilta itsestään selviä asioita ylevästä, kuten "Onko perinteinen printtimarkkinointi kuollut? Kokemuksia?". Minä vain haluisin jakaa kannustavia inspiraatiolauseita ja hauskoja meemejä, mutta niillä ei luoda kuvaa osaavasta markkinoinnin ammattilaisesta.

Oisko tänään
kotelomekkopäivä?

En halua teeskennellä jotain, mitä en ole, mutta päästäkseni tavoitteeseeni, pitääkö minun muuttua? Olenko väärissä vaatteissa vai löytyykö jostain markkinointipäällikön paikka, jossa voi pukeutua kukkamekkoon?

Minä itte!

Kaverin lapsi vetelee eteisessä kilareita. Ulkovaatteet on ripoiteltu tasaisesti ympäri huonetta ja lapsen äiti poimii niitä kasaan. Yksi kerrallaan hän yrittää kiskoa niitä lapsen päälle, mutta tyttö vastustelee raajat uhmakkaasti heiluen ja huutaa naama punaisena: "Minä itte!". Seuraan tilannetta vierestä ja tunnen sielujen sympatiaa. "I feel you girl!", ajattelen. "Niin minäkin."

Aivan niin kuin tuo kaverin lapsi, minäkin olen halunnut selvitä kaikesta yksin. Kun teini-ikäisenä muutin vanhempien luota Kouvolaan opiskelemaan, ensimmäinen ajatukseni oli, että nyt minä näytän, kuinka pärjään tässä aikuistenmaailmassa. Keräsin rahaa kesätöistä ja kituutin niillä läpi vuoden. Kun äitini ujutti tililleni rahaa, vähän jopa suutuin siitä, että kuvitteliko se, että en pärjäisi.

Sama selviytyjän kiukku iski viime syksynä, kun päätin ostaa loput osuudet nykyisestä asunnostani. Hätäpäissäni laskin tililläni olevia jokaista senttiä ja mietin, miten saisin ne riittämään, mutta kun vanhemmat ja poikaystävä tarjoutuivat auttamaan taloudellisesti, tokaisin vain: "Ei tarvii auttaa. Pärjään ihan ite." Samalla kiukulla pyöräilin opiskeluaikoina keuhkoputkentulehduksessa terveyskeskukseen hakemaan lääkettä ja parikymppisenä raahasin huonekaluja  pulkalla kierrätyskeskukseen, kun en halunnut pyytää ketään autollista auttamaan. Jos olisin pyytänyt apua, olisin osoittanut muille, kuinka heikko olen ja muista riippuvainen.

Työssä tiimin vetäjänä olen joutunut opettelemaan, ettei kaikkea voi ja ehdi tehdä itse. Vaikka välillä tuntuukin, että itse saisi tehtyä kaikki asiat nopeammin ja paremmin, työaika ei käytännössä riitä kaiken hoitamiseen. Ja usein se toisen hoitama osuus on ihan yhtä hyvä kuin omakin - tai usein jopa parempi. Valitettavasti tämänkin olen oppinut kantapään kautta.

Välillä taas tulee niitä tilanteita, kun kaikesta yrittämisestä huolimatta, edes omat resurssit eivät riitä. Sellaisina rankkoina aamuina olisi ihanaa, jos eteisessä olisi äiti odottamassa, nostamassa vaatteita yksi kerrallaan päälle ja sanoisi perään: "Kyllä se siitä! Ja jos tarvitset apua, ei tarvitse kuin soittaa...".

Uuden laidalla

Kuvittele seisovasi korkealla kiellekkeellä, kaiken muun yläpuolella. Näet edessäsi hienot maisemat, se on tulevaisuutesi. Kaukana siintää kaikki unelmasi ja toiveesi, osa kirkkaampina, osa häilyvämpinä. Osalle on selkeä polku, toisille muhkuraisempi tie. Maisema on hieno, mutta toiveiden ja unelmien lomassa sijaitsee myös kaikki pelkosi. 

Mikään tie unelmaan ei ole suora, vaan täynnä haasteita ja epäilyksiä. Välillä tien pää katoaa näkymättömiin, etkä voi olla varma päätyykö se määränpäähänsä. Toiset tiet kiumurtelevat pimeissä laaksoissa ja pelottavissa metsissä - etkä voi olla varma, mitä vaarojen sen varrelta löytyy.

Vaikka unelmasi loistavat kauniina horisontissa, matka niiden luo epäilyttää sinua. Mistä tiedät, minkä tien valita ja voiko sen määränpäähän luottaa? Mitä, jos eksyt polulta ja kadotat unelmasi? Mitä, jos et jaksa perille?

Takanasi on menneisyytesi, mutta sinne ei ole paluuta. Sinulla on vain kaksi vaihtoehtoa: voit joko pysyä paikallasi ja jäädä ihailemaan maisemaa tai hypätä kiellekkeeltä kohti tuntematonta. Kummassakin vaihtoehdossa on huonot puolensa. Jos jäät paikallesi, et koskaan tavoita unelmiasi, etkä näe, mitä matka sinne tuo tullessaan. Jos taas hyppäät, voit satuttaa itsesi tai eksyä ja päätyä väärälle tielle.

Mitä teet? Uskallatko hypätä?

Yksin

On maanantai. Asunnossa kaikuu hiljaisuus. Nurkissa lojuu koiran leluja, mutta mistään ei kuulu tasaista hengitystä tai tassujen rapinaa vasten parkettia. Poikaystävä on jättänyt eteiseen lenkkarit odottamaan. Takana on ihana viikonloppu, mutta nyt kumpainenkin näistä on palannut toiseen kotiinsa viikoksi - ja olen taas yksin.

Puhuimme ystäväni, kahden lapsen äidin kanssa yksinolemisesta. Ystäväni puheista ei jäänyt epäselväksi, että hän rakastaa täysillä lapsiaan - mutta hän silti toivoo, että voisi edes joskus olla yksin. Ymmärrän häntä täysin. Vanhemmuus on täysiaikaista ja kokonaisvaltaista. Vanhempi ei voi extempore lähteä joogatunnille tai Italian reissulle. Se illan viimeinen hetki, kun saa puoli tuntia rauhassa katsoa Netflixistä hömppää, on harvinaista laatuaikaa. Silti voin kertoa teille, että yksinoleminenkin on rankkaa.

Yleensä pyrin täyttämään viikkoni ohjelmalla: spinningillä, joogalla, piirtämällä, tekstiä luomalla ja kavereita tapaamalla. Mutta aivan jokaista sekunttia arki-illoista ei jaksa ja voi ohjelmoida - ja silloin koittaa yksinäisyyden vaikein osio: liika aika ja liika ajattelu. Päässä pyörii tuhansia kysymyksissä: "Miksi se yksi ei vastaa viesteihin - onko sillä kaikki hyvin? Onko se suuttunut vai stressaantunut?", "Miten se toinen jaksaa elämänmuutosten murroksessaa ? Voisinko jotenkin auttaa?", "Eihän se kolmas uuvuta itseään töihin, kun sillä ei ole koskaan aikaa? Pitäisikö soittaa ja kysyä?", "Miten pikkukoira voi, kun en kuule siitä mitään"? ja "Vieläkö rakas rakastaa vaikka ei nähdä joka päivä?".

Suurin osa näistä kysymyksistä on ihan turhia, eivätkä ne murehtimalla ratkea. Silti, mitä enemmän vietän aikaa itsekseni, sitä suuremmaksi nämä huolet kasvavat ja lopulta kaikki eskaloituu huonosti nukuttuihin öihin, stressiin ja ikävään.

Ja minulla on kuitenkin elämässäni kaikki hyvin. Voin vain kuvitella, miltä tuntuu yksinjääneeltä vanhukselta, jolla ei ole ketään, jolle jutella ja jonka kunto ei riitä liikkumiseen sinne, missä on ihmisiä. En tiedä onko tämä liika ajattelu naisten vaiva, ikäkysymys vai henkilökohtainen ongelma - mutta ilmeisesti pitäisi hankkia lapsia, jotta olisi muuta ajateltavaa.

Ihmemaassa

Välillä työelämässä tuntuu siltä, että olisin pudonnut kaninkolosta johonkin ihmemaahan, jossa elämä on jännittävän ihmeellistä, mutta jossa kaikki luonnonlait eivät toimi aivan kuten muualla ja ympärillä pyörii omantakeisia ihmisiä. Tunnistatko sinäkin nämä hahmot omalta työpaikaltasi?

Irvikissa - Irvikissa hymyilee isoa leveää hymyä, joka yltää korvasta korvaan. Hän on hyvä kuuntelija ja antaa viisaita vinkkejä työprojekteihin tai tekemisiin, mutta kun tulee toiminnan aika, hän katoaa. Ei vastaa sähköposteihin tai kokouskutsuihin. Saattaa löytyä puusta.

Hullu hatuntekijä - hullu hatuntekijä pyörittää hullua teeseuruetta. Hän on kovaääninen ja vahva mielipiteistään. Teeseurueensa kanssa hän ruotii kaikki työpaikan ongelmat ja antaa kovasanaisesti palautetta, jos on tarve. Hän kuitenkin pelkää herttakuningatarta eikä uskalla kyseenalaistaa tämän auktoriteettiä.

Valkoinen kani - Valkoisella kanilla on aina kamala kiire ja hirveästi hommaa. Kiireessä hän häslää, mutta saa kuitenkin paljon asioita aikaan.  Valkoiseen kaniin kannattaa tutustua, koska hänellä on suhteita kaikkialle ja asemansa puolesta hän voi vaikuttaa moneen.

Kaalimato - Kaalimadon löytää usein työpaikan tupakkapaikalta. Äkkituntumalta hän voi vaikuttaa ankaralta ja epäystävälliseltä, mutta kun häneen tutustuu paremmin, saatat saada työkokemuksen kartuttamia kallisarvoisia neuvoja haasteiden selättämiseen.

Herttakuningatar - Herttakuningatarta ajaa intohimo työtään kohtaan. Hänellä on vähän kärsivällisyyttä eikä hän pelkää näyttää tunteitaan. Kun hommat eivät toimi, hän on valmis mestauttamaan ihmisiä. Auktoriteetillaan hän saa ihmiset tekemään asioita, mutta kun hän kääntää selkänsä, hänen asettamansa tavoitteet unohtuvat.

Liisa - Liisa on nuori, kohtelias, kunnianhimoinen ja kiinnostunut muista, mutta auttamattoman lapsellinen ja naiivi. Hän tekee välillä vääriä johtopäätöksiä ja loukkaantuu helposti toisten käytöksestä. Hän pyrkii aina tekemään parhaansa, mutta ei aina tiedä, mitä se on.

Elämäni aikana olen törmännyt jokaiseen yllämainittuun hahmoon työn parissa, mutta silti kaikista huonoista puolistaan huolimatta jokaisella hahmolla on ollut myös tärkeä roolinsa työyhteisössään. Meistä jokaisesta löytyy pala Irvikissaa, Hullua hatuntekijää, Valkoista kania, Kaalimatoa, Herttakuningatarta ja Liisaa - osaa enemmän, jotain vähemmän. Välillä uusi tilanne työssä, ikä tai uusi asema voi tuoda meistä esille aikaisemmin näkemättömän hahmon. Kaikesta omintakeisuudestaan tai erilaisista luonnonlaeista huolimatta ihmemaa voi silti olla hyvin toimiva työpaikka.

Syntymähumalassa

"Siis aivan mahtava olo!!!" Kävelen junalta vesilätäkköjen ja loskakasojen reunastamaa jalkakäytävää kotia kohden. Loskamassat litisevät jalkojen alla, mutta minä vain kuulen lintujen laulun ja kuvittelen ohikulkevien ihmisten hymyilevän normaalia enemmän. Olo on täysin toinen kuin noin viikko sitten, kun kuukautiset nujersivat sekä kroppaani, että mieltä. PMS kyllä tunnetaan, mutta miksei kukaan koskaan puhu sen jälkeisestä estrogeenihumalasta?

Aikaisemmin luulin olevani jotenkin kummallinen. Kuukautisten aikaan mielialani laski maan rajaan. Epäilin jokaista sanottua sanaa ja pelkäsin aina, että loukkaisin ystäviäni jotenkin - ilman mitään syytä. Kun työkaveri kritisoi tekemisiäni, olin valmis irtisanoutumaan, muuttamaan maalle ja alkaa kasvattamaan vaikka kanoja - koska en ollut mielestäni kykeneväinen mihinkään muuhun. Peilistä tuijotti takaisin epämääräinen valkoinen valas - ja ihmettelin, miten kukaan voisi pitää tuota muhkurakroppaista otusta viehättävänä.

Sitten koitti kuukautisten jälkeinen aika ja mieliala kasvoi päivä päivältä kohta melkein hipoen kattoa. Yhtäkkiä peilistä katsoikin takaisin upeakroppainen sporttimimmi, joka loisti sosiaalisissa tilanteissa. Mikään ei tuntunut mahdottomalta: hankalat työprojektit, työläät urheilusuoritukset, haastavat käsityöprojektit ja uusiin ihmisiin tutustuminen. Saatoin katsella vanhoja piirustuksiani ja hokea mielessäni "Vitsi mähän olen taitava!" - vaikka viikko sitten sama työ oli näyttänyt kauhealta sotkulta. Hullua, eikö!

Ei, en ole hullu. Enkä bipolaarinen. Nämä mielialan muutokset aiheutuvat normaaleista hormonivaihteluista naisen kehossa. Kuukautiskierron viimeisellä viikolla, juuri ennen kuukautisten alkamista kropan estrogeeni-, testosteroni- ja keltarauhashormonit ovat alhaisimmillaan ja aiheuttavat ns. PMS-oireita kuten masentuneisuutta, ahdistusta ja mielialojen ailahtelua. Kun estrogeenitaso kuukautisten alkamisen myötä alkaa kasvaa, tämä vapauttaa aivoihin serotoniinia eli toisin sanoen mielihyvähormonia. Tämä on siis se, joka aiheuttaa minussa voimakkaan kaikkivoipaisuuden tunteen.

Naisen kiertokulku on kuin humala. Parhaimmillaan se on nousuhumalavaiheessa, kun kaikki on yhtä tanssia ja maailma hymyilee. Mutta tätä kaikkea seuraa laskuhumala, huonoine oloineen ja mielialan vaihteluineen - ja sen jälkeen kuukautiset, se naiseuden krapula.

En ole syönyt e-pillereitä yli 5 vuoteen, koska en pidä siitä, kuinka ne sekoittavat kropan hormonitasapainoa. Olen mielummin tässä luontaisessa syntymähumalassa, jota en voi hallita, mutta johon osaan varautua.
On hyvä ymmärtää, kuinka hormonit vaikuttavat ihmisen mielialoihin - ja tietää, että jopa masennus, on vain aivokemiaa. Eikä se ole niin kummallista.


- - -
En mä näitä faktoja keksinyt - eli lähteet:
www.voice.fi/terveys-ja-hyvinvointi/a-78990
www.self.com/story/how-your-menstrual-cycle-affec/amp
www.hyvaterveys.fi/artikkeli/terveys/hormonit_ja_kuukautiskierto

Matkastressaajien tukiryhmä

Tervetuloa tänne matkastressaajien tukiryhmään. Aloitetaan ihan siitä, että käydään kuulumiset läpi. Seela, haluisitko sinä aloittaa? Sinulla oli ilmeisesti joku reissu luvassa.

- Joo, lauantaiaamulla pitäs lähteä etelään.
- Mitä tuntemuksia se sinussa herättää?
- Noh, lähinnä hermostuttaa. Se aikanen herätys, check-inin tekeminen, matka lentokentälle, turvatarkastus ja kaikki...
- Kerro vähän tarkemmin?

- Noh, nyt koko loppuviikko menee pilalle, kun pitää jännittää, että muistanko hoitaa check-inin perjantaina. Sitt edellinen yö pitää valvoa, että voin vahtia kelloa, jotta ehdin ajoissa lähtemään lentokentälle.
- Onko sinulla kovinkin aikainen lento?
- Joo - ei. Lento lähtee vasta 12 jälkeen, mutta pitää siellä lentokentällä olla vähintään 2 tuntia aikasemmin, jos jotain tulee. Matkaan pitää varata puoltoista tuntia, vaikka Reittiopas näytti, että menis vaan 40 min - mutta sitä ei voi koskaan tietää..
- Niin tietysti ja matkalaukkujen jättämiseen pitää varata aikaa.
- Joo, ei - en mä mitään tavaroita ruumaan laita. Nehän saattas kadota ja sitten niitäkin pitäs jännittää, että löytyykö niitä enää ikinä.

- Mikä siinä turvatarkastuksessa niin hermostuttaa?
- Noh, siis siinähä voi mennä ihan kaikki pieleen. Pahimmassa tapauksessa mä seison sitt siellä alusvaatteisillani kaikkien toljoteltavana, kun se turvatarkastustäti etsii mun vaatteiden joukosta jotain unohtunutta metalliklemmaria. Tai ne löytää sillä pyyhkäisytestillä mun käsistä jotain ruudin jämiä - sitä ikinä tiedä, mitä noista julkisista tarttuu mukaan... Tai mun nesteet on väärissä paikoissa - väärän kokosia - tai väärin pullotettuja... Tai mun tavarat katoaa sinne linjastolle, eikä tuu toisesta päästä koskaan ulos.
Eikä sitä ikinä tiedä kauanko siinä jonossa menee. Yleensä menee 8 minuuttia - mutta sitä voi mennä vaikka puoltoista tuntia, jos joutuu jonku kiinalaisseurueen perään - tai lapsiperheiden - niillä on aina kamalasti kamaa mukana...

- No mutta Seela, eiköhän se ihan mukavasti mene, kun oot varannu noin hyvin aikaakin.
- Joo, mutt sen jälkeen pitää löytää oikee portti! Tiedät sä, että ne välillä siellä lentokentällä ihan tarkoituksella vaihtelee niitä portin numeroita. Ett just ku oot asettunu hyvin siihen jonoon odottelee omaa vuoroas, ni yhtäkkii ne vaihtaaki porttia ihan toiselle puolelle lentoasemaa. Sitt pitää kaikkien kamppeiden kanssa rynniä äkkiä oikeeseen paikkaa. Koko ajan pitää pitää silmällä niitä boarding-tauluja, ett jos tulee yllätysmuutoksia!

- Sua varmaan jännittää myös se lentomatkustaminen?
- No, ei oikeastaan. Lähinnä vaan se, ett onks lippu mukana. Tai onks muistanu passin. Tai tarviiks sittenkin jonku viisumin. Ja onks liikkeellä oikeena päivän. Tai miten siellä kohdemaassa sitten: miten sielt lentoasemalta pääsee hotellille? Puhuuks taksikuskit englantia?  Onks se loukkaavaa jos suomalaisittain vaan mököttää hiljaa taksimatkan? Käyks luottokortti? Ja kuuluuks taksikuskii tipata? Sellasii.

- No, mutta Seela noita asioitahan sä ehdit hyvin sulatella tässä ennen matkaa. Hyvin onnistunut reissu siitä varmasti tulee!
Haluisiko joku muu vuorostaan avautua?

Luottamusta opettelemassa

Kun olin n. 12 vuotta, vieras mies pysäytti minut ja ystäväni autollaan tien viereen. Hän väitti olevansa poliisi ja huomautti, ettei meillä ollut heijastimia. Kun pääsimme kuljettajan ikkunan viereen, näin, että hän istui autossa housut avoimena. Hän sanoi, että päästäisi meidät varoituksella, mikäli pitäisimme kiinni hänen sukukalleudestaan. Sinä päivänä opin yhden elämäni ensimmäisistä suurista opeista: kaikkiin tuntemattomiin ei kannata luottaa.

Mies pyysi meidät autoonsa. Olimme nuoria ja tietämättömiä, emmekä oikein ymmärtäneet, mistä oli kyse, mutta joku varoitusääni päänsisälläni huusi, että kaikki ei ollut kunnossa. Juoksimme läheiselle talolle, jossa asui ystäväni luokkakaveri. Miestä ei näkynyt sen koommin, emmekä puhuneet asiasta vanhemmillemme, koska emme oikein osanneet.

Voit kauhistella sitä, mitä tapahtui - noin ei pitäisi tapahtua kenellekään 12-vuotiaalle - mutta minulle tuo oli suuri oppi. Se oli ensimmäinen kerta, kun tajusin, ettei maailma ole yhtä leikkiä ja vilpittömiä aikomuksia.

Myöhemmin elämässä olen oppinut sen toisen suuren opin. Myös tärkeimmät ja rakkaimmat ihmiset voivat pettää meidän luottamuksemme ja kääntää selkänsä. Myös läheisimmillämme voi olla salattuja aikomuksia ja omia agendoja. Näiden oppien ansiosta osaan nykyään olla varautuneempi enkä pidä kaikkea, mitä minulle sanotaan, automaattisesti täytenä totena.

Mutta näillä opeilla on myös nurja, epäreilumpi puoli: ne vaikuttavat kaikkiin myöhempiin ihmissuhteisiin - myös niihin tärkeimpiin ja rakkaimpiin, jotka eivät ole epäluottamusta mitenkään ansainneet. Vaikka tiedän, että suurin osa ihmisistä puhuu aina totta ja heidän aikomuksensa ovat vilpittömät, silti pelkään, että minua huijataan taas - ja tämä ei ole reilua muita kohtaan.

Paskoja juttuja tapahtuu meille kaikille joskus. Elämä ei ole aina leikkiä ja hyviä aikeita. Ehkä sen suurin opetus pitäisikin olla, että vaikka pahoja asioita tapahtuu, tästä kaikesta kuitenkin selviää. Menneet tapahtumat tekevät meistä ennen kaikkea vahvempia ja viisaampia. Ja kun tietää selviytyvänsä pahasta, sitä uskaltaa taas luottaa ja laittaa elämänsä likoon.

Hyvät ystävät ja tutut

Mitä tekisit, jos näkisit, että tuttusi, joka ei kuitenkaan ole kovin läheinen, kärsisi? Kärsimys oireilee äksyilynä, läheisille tiuskimisena sekä äkkipikaisuutena. Kun muutoin rauhallinen ja huoleton ihminen muuttuu täysin, jotain täytyy olla todella huonosti - mutta koska ystävä ei ole tarpeeksi läheinen, en tiedä, miten häntä voisi auttaa - tai onko se edes asiani.

Tämä on saanut minut miettimään ystävyyssuhteita ja sitä, miten ne syntyvät. Miten joistakin ihmisistä tulee läheisiä ja tärkeitä ja jotkut pysyvät etäisimpänä tuttavuuksina? Missä vaiheessa mennään yli sen tuttavuudesta rajan ja ollaan tukena vaikeina hetkinä?

Pisimmät ystäväsuhteeni ovat alkaneet ala-asteella. 1. luokan 1. päivänä istuuduin koululuokassa Piian viereen ja siitä lähtien näimme samalla kaveriporukalla lähes joka päivä kunnes iskimme ylioppilaslakit päähämme lukiossa. Kun viettää 12 vuotta elämästään toisen seurassa, sitä kasvaa hyviksi ystäviksi.

Lukion jälkeen kukin kaveriporukasta jalkautui ympäri Suomea opiskelemaan, mutta aina, kun kaipasin juttuseuraa oudolla, uudella paikkakunnalla, kaivoin Nokian kännykkäni käteen ja soitin vanhoille koulukavereille. Myöhemmin tämä kuulumistenvaihto siirtyi sosiaalisen median myötä Facebookiin.

Jotkut ystävyyssuhteet ovat syntyneet sattumalta, kuten asuintalon rappukäytävässä törmäämällä, yhteisen työn parissa ahertaessa tai tutustumalla ystävän ystäviin. Aina, kun olen tavannut hyvän ihmisen, jonka kanssa olemme tuntuneet olevan samalla aaltopituudella ja jonka kanssa on ollut hauskaa, olen yrittänyt pitää tämän elämässäni tavalla tai toisella. Vanhojen partioaikaisten työkavereiden kanssa kokoonnumme säännöllisen epäsäännöllisesti samaan ravintolaan vaihtamaan kuulumisia, lapsuudenaikaisen ystävän kanssa käymme puolen vuoden välein leffassa ja aina, kun vierailen muilla paikkakunnilla pyrin näkemään siellä tuntemiani ihmisiä. Jotkut ihmiset jäävät vain muistoksi Facebook-kaverilistalle.

Vaikka näitä ihmisiä näkisi usein, se ei kuitenkaan tarkoita, että heistä tulisi automaattisesti läheisiä. Hyvien ystävien kanssa on jaettu elämän ilot ja surut, eivätkä he tuomitse huonoja elämänvalintoja. Heille voi soittaa milloin vain ja he tukevat vaikeina hetkinä. Mutta kenenkään hyväksi ystäväksi ei voi pakottautua. Yhteydenpidon ja välittämisen täytyy olla molemminpuolista - siksi en uskalla puuttua mainitsemani etäisen tuttavan tilanteeseen.

Tiedän, että tuttavani elämäntilanne on muuttunut viimeisen puolen vuoden aikana sellaiseksi, jota hän ei itselleen toivonut eikä siitä ole enää paluuta vanhaan - ja tämän takia hän varmaankin oireilee. Ja seuraavat pari vuotta tulevat olemaan entistä haastaviampia. Toivon vain, että hän löytää itselleen jostain ystävän, jolle voi puhua tunteistaan. Sillä vaikka ystävät eivät pysty korjaamaan tilannetta, heidän tukensa auttaa eteenpäin.

Aikojen saatossa olen saanut omilta ystäviltäni niin paljon tukea, että olen heille miljoonan vastapalveluksen velkaa. Siksi haluankin sanoa, mikäli ikinä kaipaat henkilöä, jolle puhua, minä olen täällä.

Lauseita rakkaudesta

Älä sano nyt, että rakastat minua. Odota, että olet nähnyt minut sairaana ja väsyneenä, vihasena, arjen keskellä, pahimpana päivä, ilman meikkiä verkkareissa, 100 päivää putkeen - ja sano sitten vasta, että rakastat minua.

Koska, jos sanot sen nyt ja muutat mielesi nähtyäsi kaiken tämän - en ehkä kestä sitä.

Jos välität minusta, älä koskaan valehtele tai jätä sanomatta jotain, mitä pitäisi sanoa. Koska vale ja sanomaton sana, viiltävät tuhat kertaa terävämmin kuin yksikään raaka totuus.

Vaikka olisin kuinka onneton, älä lupaa minulle mitään, mitä et voisi luvata minulle muutoinkin. Koska kauniita sanat helpottavat oloani vain hetken - rikotut lupaukset sattuvat ainiaan.

Älä ikinä hylkää unelmiasi ja intohimojasi minun takiani - sillä ilman niitä et olisi se henkilö, johon rakastuin ja sinusta jäisi jotain uupumaan.

Jos haluat kuulua elämääni, lupaan, etten tee yhtäkään elämäni suurta päätöstä itsekseni, enkä salaa aikomuksiani, enkä tunteitani - mutta valmistaudu siihen, että myös minulla on omia unelmia ja haaveita, joista haluan pitää kiinni.

Mitä ikinä tapahtuukin, en rikkoudu loukkaavista sanoista tai vääristä teoista. Ole mielummin eri mieltä kuin mielistelet mielipiteitäni, sillä mikään vahva suhde ei ole rakennettu valheille ja väärille valoille.

Neuvoja parikymppiselle itselleni

Mitä haluisin kuiskata parikymppisen itseni korvaan...

1. Luota ihmisiin - älä elämän pysyvyyteen. Harva ihminen on todella epäluotettava, mutta elämä voi muuttaa tilanteita ja ihmisiä.

2. Olet itse vastuussa omasta onnellisuudestasi - ei puolisosi! Ei työnantajasi! Ei vanhempasi!

3. Synnyt tähän maailmaan ilman mitään - joten kaiken, minkä saat, on lahja, ei itsestäänselvyys.

4. Jos joku haukkuu, loukkaa tai pettää sinua, se kertoo enemmän tekijän luonteesta kuin sinusta. Sinun ei tarvitse olla samanlainen.

5. Et tule koskaan olemaan tarpeeksi kaunis, laiha tai täydellinen. Hyväksy se ja nauti elämästä.

6. Kaikki tekevät virheitä tai nolaavat itsensä joskus. Älä stressaa niitä etukäteen.

7. Tulee päiviä, jolloin luulet elämäsi loppuvan ja musertuvasi tuskan alle, mutta selviät siitä vahvenpana kuin koskaan - ja löydät vielä uuden onnen.

8. Et voi olla kaikille mieliksi. Et voi pitää kaikkia kavereinasi. Et voi aina tehdä niin kuin sinulta toivotaan.

9. Ole anteeksiantavainen, avoin ja hupsu - vaikka se vaikuttaisi muista teennäiseltä, naivilta ja tyhmältä. Ole oma itsesi.

10. Älä pelkää rakastaa - vaikka se voi satuttaa.

Sukset ristissä

"Saa nähdä pysyykö Seela pystyssä!", huikattiin naureskellen, kun vedin monoja jalkaan. Joulun välipäivinä tajusin, miksei minusta tullut koskaan huippu-urheilijaa. 

Sain joululahjaksi sukset. Vaikka en ole hiihtänyt vuosiin, enkä hiihtäjänä ole mikään kovinkaan hyvä, haaveilin suksista, koska niillä pääsisi talvellakin metsään, luonnon rauhaan. Monoja kiristäessä, kommentteja kuunnellessa aloin epäillä taitojani entisestään. Tosissaan en ollut hiihtänyt pitkään aikaan ja mäissä vauhti pakostikin kasvaisi. Mitä, jos en pystyisi pitämään suksia hallinnassa, mietin.

Kun viimein pääsin mäen kohdalle, luovutin ennen kuin pääsin vauhtiin. Kaaduin tahallani lumivalliin - jotta ei sattuisi pahemmin, jotta tilanne pysyi hallinnassa ja jotta epäonnistuminen ei olisi niin suuri. Sitten nostin kädet ylös suurieleisesti. "Katsokaa nyt! Minä kaaduin!" Halusin näyttää, kuinka huono olin ja tehdä siitä yhteisen vitsin.

Koko suksi-episodi oikeastaan kuvastaa koko urheilu-uraani. Aina, kun joku kysyy, mitä harrastan, kerron kiipeileväni ja käyväni uimassa - mutta heti perään kiirehdin lisäämään "mutta en ole niissä kovin hyvä". Työkaverini kanssa muistelimme kouluaikojen liikuntatunteja. Vihasin niitä! Niillä aina kisailtiin: pesäpalloa, pituushyppyä, sählyä, juoksua, keihäänheittoa... En ollut koskaan missään hyvä ja jos en onnistunut jossain, luovutin samantien. Tuloksena oli tyydyttävä liikuntanumero.

Vasta aikuisiällä opin hiukan sattumaltakin, että urheilu voi olla kivaakin. Kaikki alkoi siitä, kun oma kroppa alkoi hajoilemaan. Tarvitsin liikuntaa, jotta pysyin kunnossa. Kokeilin eri lajeja ja pidättäydyin niissä, jotka tuntuivat vähemmän epämiellyttäviltä. Pikkuhiljaa jäin koukkuun treenin jälkeisiin endorfiinipurkauksiin ja vapauteen tehdä asioita omassa rauhassa.

Jospa joku ala-asteen liikunnan tunnilla oli kertonut, ettei urheilussa tarvitse aina olla paras ja että liikkua voi myös, koska se vain tuntuu hyvältä. Jospa kouluissa ei olisi aina keskitetty kilpailemaan. Jospa joku olisi kehunut ja kannustanut, kun olin pieni, vaikka en onnistunutkaan. Sillä ei kukaan synny huippu-urheilijaksi. Ensin pitää löytää liikunnan riemu - ja kehityä epäonnistumisien kautta huippua kohden.

Minulla on nyt sukset - ja aion käyttää niitä. En ehkä pääse huipulle, mutta ainakin metsän rauhaan. :)