Ihme joulu

Oletteko koskaan ajatellut kuinka outo juttu joulu oikeastaan on?

Vain kiltit lapset saavat lahjoja. Totuushan on, ettei sillä oletko ollut kiltti vai tuhma ole mitään tekemistä sen kanssa saatko joululahjoja. Tämä tuli opittua jo lapsena, kun ”vahingossa” täräytin naapurin tyttöä rautatangolla silmään ja koko syksyn kuvittelin, etten saa sinä jouluna joululahjoja. Yllätys oli suuri, kun pukki saapuikin eikä lahjapaketista löytynyt risuja. Jopa valtion vankiloissa istuvat vangit saavat joulun alla enemmän rahaa käyttääkseen.

Miksi joulupukki kulkee Coca-colan sponsoroimassa puvussa?  Kun ruotsalaissukuinen Haddon Sundblom (jonka isä oli muuten ahvenanmaalta kotoisin) piirsi ensimmäistä kertaa Amerikassa 1930-luvulla joulupukin Coca-colan mainokseen, hän tuskin tajusi, että vielä 80 vuotta myöhemmin joulupukit kaikkialla kulkisivat punaisissa nutuissaan. Sitä ennen pukki oli pukeutunut vaihtelevasti vihreisiin, sinisiin, violetteihin ja harmaisiin asuihin. Enää puuttuu vain Coca-colan sponsorimerkki puvun hihasta.

Joulukuusi olohuoneessa. Entisaikaan joulukuusia oli tapana pitää ulkona. Sitten joku keksi, että olisi hauska tuoda se sisälle, olohuoneisiin, tiputtelemaan neulasia ja viemään tilaa. Mitähän senkin ihmisen päässä liikkui?

Liikaa ruokaa. Olit sitten millä tahansa dieetillä, jouluna syötyjä kaloreita ei lasketa, koska jouluna KAIKKI syövät liikaa. Syödä pitää vaikka ei olisi nälkä ja kaikkea pitää maistaa. Suklaata tulee kaikista tuuteista – niin lahjoina kuin välipalanaposteluina. Tapoihin kuuluu sitten aloittaa uudesta vuodesta laihdutuskuuri, jolla jouluna hankitut lisäkilot karistetaan …seuraavaan jouluun mennessä.

Tv täynnä jouluohjelmaa. Lapsena aatto meni television edessä. Vanhemmille se oli helpotus, kun ei tarvinnut koko ajan olla kertomassa kuinka kauan pukin tuloon olisi tai keksimässä muuta ohjelmaa. Ongelma oli tietysti siinä, ettei meitä lapsia meinannut saada tv:n äärestä pois. Aaton lastenohjelmat alkoivat aamuyhdeksältä ja kestivät lähes kuuteen asti. Jokainen ohjelma piti nähdä eikä videonauhuria ollut. Minun lapsuusaikanani tv-kanavia oli kaksi, joista lastenohjelmia tuli vain yhdeltä. Nyt tv-kanavia on jokaisessa taloudessa vähintään kymmenen ja kaikilta tulee jotain jouluohjelmaa. Voin kuvitella kuinka hektistä lapsiperheissä on, kun kanavia pitää vaihdella ja kaikki ohjelma bongata. Onneksi sentään nykyään on olemassa tallentavat digiboksit. Siinä on joulutunnelmaa tuutin täydeltä – ja moneksi päiväksi joulun jälkeenkin.

Oudot joululaulut. ”Porsaita äidin oomme kaikki”..? Siis niitä porsaita, joita joulupöydässä syödään?? Ja miksi niin useassa joululaulussa lauletaan rinnoista: ”Helkkykää, oi joulun laulelot Rinnoista niin riemurikkahista!” (laulu Tuikkikaa, oi joulun tähtöset) tai ” Lämmin leuto ja henkäys hellä, Rinnan jäitä mi liuottaa…” (laulu Arkihuolesi kaikki heitä)? Tai entäs se Kuusipuu: ” Oi kuusipuu, oi kuusipuu, ja lehväs uskolliset! Sä vihannoitset kesäisin, Tuot lehväs talven tuiskuihin.” Siis Mitä?!

Ihmeellistä joulua kaikille!

Laiskat kierrättäjät, hävetkää!

Meidän kotimme näyttää yhdeltä kaatopaikalta, koska kierrätämme. Heti etuovesta sisään astuttaessa vastassa on täpötäysi paperinkeräys-paperikassi. Pari askelta eteenpäin, keittiön puolella nököttää rivissä kartongin-, pullojen- sekä lasinkeräysvadit. Aikaisemmin keräsimme myös metallia, kunnes tajusin että lähin metallinkeräyspiste oli niin kaukana, ettei sinne päässyt kuin autolla, jota minulla ei ole. Lavuaarin alta löytyy sekä biojäte, että tavallinen roskis. Lavuaarin päällä tyhjät kartongin kuivuvat.

Kaikki hyväkuntoinen, mutta tarpeeton tavara on varastoitu kellarikoppiimme odottamaan aikaa, jolloin niitä tarvitaan taas (kuten liian pienet vaatteet, joihin kuvittelen mahtuvani vielä joskus). Askartelulaatikkoni pursuaa kierrätysroinaa, josta haaveilen joskus näperteleväni jotain modernia ekotaidetta. Kaikesta tästä sekasorrosta huolimatta olen tyytyväinen – minä pelastan maailmaa yksi roska kerrallaan – vai miten se sanonta nyt menikään.

Olen elämässäni kerran vieraillut oikealla kaatopaikalla ja se riitti kannusteeksi koko loppuelämän kestävälle kierrättämiselle. Silmän kantamattomiin jatkuvat jätevuoret ja portista sisään jonottavat roska-autot saivat ajattelemaan käsistämme lähtevää tavaraa aivan uudella tavalla. Kannatan kokemusta kaikille niille, jotka eivät jaksa tai viitsi kierrättää.

Jos et kuitenkaan jaksa vaivautua lähimmälle kaatopaikalle pällistelemään, tässä 5 vastaväitettä laiskuudelle:
Ai miksi et kierrätä?

1. Kierrätys haisee
Mitenkä se biojäte haisisi biojäteastiassa sen enempää kuin sekajäteroskiksessakaan? eli KYLLÄ, biojätekin haisee, jos roskia ei vie ulos tarpeeksi usein – aivan kuten sekajätekin.

2. Jätettä ei kannata lajitella erikseen, kun sitä ei kerätä
Ihmiset eivät lajittele jätteitään, koska niille ei ole jätepisteitä lähellä. Kunnat eivät perusta uusia jätekeräyspisteitä, koska ihmiset eivät käytä edes niitä, jotka ovat jo olemassa. Huomaatko yhteyden?

3. Kierrätyspisteet ovat hankalassa paikassa
Koska ruokakauppasi on vaikeassa paikassa, jäät ilman ruokaa vai? Jos pääset lähimpään kauppaan, pääset myös lähimmälle kierrätyspisteelle. Tavanomaisimmat talousjätteen kierrätyspisteet löytyvät yleensä kauppojen yhteydestä tai saman matkan päästä.

4. Lajittelu vie aikaa ja tilaa
Jeps, kierrätys vie aikaa alussa, kun pitää miettiä mihin mikäkin roska menee, mutta sen jälkeen kun näistä on kertaalleen ottanut selvää, toiminta helpottuu ja nopeutuu. Ja käteviä ja tyylikkäitä kierrätysastioita kotikeittiöihin löytyy nykyään helposti, joten tilaakaan se ei välttämättä vie (eli kotisi ei tarvitse näyttää samanlaiselta kaatopaikalta kuin minun!).

5. Kierrätys on vaikeaa
Elämä on - tiedäthän. Haluatko todellakin kertoa lapsenlapsellesi, että Ämmänsuon kaatopaikkaa on jouduttu laajentamaan elämäsi aikana kymmenkertaiseksi, koska – noh – se kierrättäminen nyt oli vaan niin vaikeeta. ”En jaksanut kokeilla.”

Ja vielä muistutukseksi:
 - maitotölkki maatuu luonnossa 5 vuotta
 - hernekeittopurkin hajoaminen vie 100 vuotta
 - alumiininen juomatölkki sinnittelee 200 – 500 vuotta
 - muovin hajoaminen kestää jopa 500 – 1000 vuotta
 (Lähde: http://www.kuusakoski.fi/Kierratys_ja_Ymparisto/Kysymyksia_kierratyksesta)

Laiskat kierrättäjät, hävetkää! Tulevaisuuden kaatopaikkojen koko on teistä kiinni!

BB-Sauli, -Paavo ja -Eva

Presidentin vaalit lähetyvät ja kampanjointi vain tiivistyy. Ehdokkaitahan ovat Eva Biubaudet… eikun Bioobaudet…tai siis Eva. Sari, Sauli, Timo, Pekka, Paavo, Paavo ja …öö..Paavo. Televisiokanavat vilisevät ohjelmia, joissa ehdokkaat pyörivät. Eva ja Paavo (se nuorempi) käväisivät Uutisvuodossa vitsailemassa, Pekka hymyili ja nyökkäili Maria!-showssa (oli menossa Teuvo Hakkaraisen sahalle) ja Paavo (se aina oikeassa muka oleva) uhosi Korkojen kera -ohjelmassa tähtäävänsä lopputaistoon. Ylen A-talkissa neljän suurimman puolueen edustajat kertoivat omia mielipiteitään eurokriisistä.

Kaikesta mediajulkisuudesta huolimatta yhdessä ohjelmassa presidenttiehdokkaat eivät vielä ole ehtineet vierailla - nimittäin Big Brotherissa! Ja miksi ihmeessä eivät? Nuorisoahan on vaikea saada äänestämään, joten BB-talohan olisi mitä mainioin kontaktipaikka. Vielä olisi vissiin vajaa viikko jäljellä tähän mahdollisuuteen. Tai vielä parempaa, suljetaan ne ehdokkaat sinne taloon, kun tämän vuoden BB-voittaja on päätetty. BB-pressakisaa voitaisiin käydä tammikuun vaaleihin asti.

Kerran viikossa talosta äänestettäisiin yksi pois. Viimeiset kaksi taloon jäävä pääsisivät suoraan vaalien 2. kierrokselle. 24h-seurannalla saataisiin oikeasti selville mitä ehdokkaat ovat miehiään tai naisiaan. Rutinoituneimmankin poliitikon maneerit kaatuisivat kuukauden sisällä big brotherin valvovan silmän alla. Säännöllisin ajoin taloon tuotaisiin alkoholia, jotta nähtäisiin kuka oikeasti on absolutisti ja kuka vain sanoo niin useampien äänien toivossa.

Viikkotehtäväksi annettaisiin ajankohtaisia presidenttipelin aiheita. Suvaitsevaisuus-teemalla, Paavo (se muriseva), Sari ja Timo laitettaisiin esittämään Somaliasta tulleita maahanmuuttajia ja Paavo (se jalkapallosta pitävä), Eva ja Pekka karjalohjalaisia maanviljelijöitä, joiden maataloustuet on muutettu maahanmuuttajien sosiaalitueksi. Sauli ja Paavo (se Keminmaalta tuleva) voisivat leikkiä sosiaalitätejä, joiden tehtävä on ratkoa näiden kahden ryhmittymän välille syntyneitä ennakkoluuloja.

Viikolla 7 Sauli voitaisiin lähettää vaihtoon Kreikkaan ja tilalle tuotaisiin Kreikan valtionvarainministeri Evangelos Venizelos keskustelemaan euroalueen rahakriisistä. Viikolla 8 Sari saisi salatehtävän ja hänen pitäisi yrittää käännyttää kaikki talon asukkaat uskoon. Olisi mielenkiintoista nähdä ketä osoittautuu valvonnan alla kuumakalleksi ja keiden välille muodostuu uusia poliittisia salasuhteita. Epätasa-arvoa kilpailutilanteessa saattaisi tietysti aiheuttaa, se että Paavon (se, joka on vielä lisääntymisiässä) täytyisi tammikuussa lähteä kahdeksi viikoksi isyyslomalle.

Eikun onnea vain pressataistoon!

Romanttisen elokuvan kaava

Nuorempana pilasin ystävieni elokuvakokemuksia paljastamalla elokuvan loppuratkaisun. En ollut nähnyt kyseisiä elokuvia, mutta niiden juonet olivat niin ennalta-arvattavia, että ihmettelin kuinka ystäväni pystyivät katsomaan niitä jännittyneenä, arvaamatta miten niissä käy. Tottakai, poika sai tytön, sankari pelastui ja päähenkilö parani yllättäen vakavasta sairaudesta. Pahimpia olivat romanttiset elokuvat. Vaikka kuinka niistä oli yritetty tehdä realistisia ja maanläheisiä, ne AINA loppuivat yhtä siirappisesti.

Perusromanttisen elokuvan kaava on kutakuinkin seuraava: Poika ja tyttö tapaavat. He rakastuvat. Hetken aikaa kaikki menee hyvin. Sitten toisen osapuolen petos paljastuu (hän on valehdellut/ pettänut / jättänyt jotain oleellista kertomatta). Pariskunnan välit tulehtuvat. Pettäjä-osapuoli tekee kaikkensa hyvittääkseen tilanteen, mutta tämä ei auta. Viimein petetty on poistumassa maasta / suuren esiintymisen partaalla / menossa naimisiin jonkun toisen kanssa. Pettäjä ryntää paikalle viime hetkellä, suuri eleisesti ja vannoo kaikkien kuullen rakkauttaan ja pyytää anteeksi. Tällöin petetty viimein tajuaa, että hän todella rakastaa tätä pettäjä-osapuolta, antaa anteeksi ja jättää matkansa/esiintymislavan/uuden sulhasen. Pariskunta suutelee ja yleisö ympärillä hurraa.

Kumpa elämä ympärillä olisikin tällaista. Kuinka monta kertaa sitä onkaan täytynyt itkeä jonkun pojan perään, joka ei viime hetkellä ilmestynytkään junalaiturille, tai sitä ettei unelmien mies tajua heikolla hetkellä pyytää anteeksi. Kuvittele nyt kuinka ihanaa olisi, jos tosi elämä olisi yhtä romanttista draamaa: 

Seisoisit olohuoneessa imuri kädessä. Katseenne kohtaisivat. Miehesi kysyisi, lähdettäisiinkö tänään elokuviin. Sanoisit ettet voisi, koska huomista appivanhempien vierailua varten pitäisi siivota. Mies ottaa imurin kädestäsi, katsoo syvälle silmiisi ja sanoo, että voisitte siivota huomenaamulla yhdessä. Iloissasi myönnyt elokuvareissulle. 

Elokuvan jälkeen vietätte kaunista iltaa ravintolassa. Mies tunnustaisi, että hän juuri muisti, ettei ole maksanut sähkölaskua. Olet pettynyt ja ilmoitat, ettet ehkä voi luottaa mieheesi enää koskaan. Mies vakuuttaa, että tämä oli vain yksi kerta. Olet poistua ravintolasta kyynel poskella, mutta viime hetkellä miehesi pysäyttää sinut ja julistaa kaikkien kuullen rakkauttaan sinuun ja pyytää anteeksi. Ihmiset ympärillänne tuijottavat. Viimein myönnyt antamaan anteeksi ja suutelette näyttävästi ravintolassa, naisten huoneen edessä. 

Totuus on valitettavasti toista. Usein pelkät elokuvaillat ja illallisetkin jäävät pelkäksi haaveksi – saati sitten julkiset rakkaudenosoitukset. Oikeastaan, kukapa todella jaksaisi rakkauselokuvien draamoja jokapäiväisesti. Joku kerran sanoi, että rakkaus on helpompaa, kun se ei tulisesti roihua – tulee vähemmän palovammoja. Ehkä tämän takia olen oppinut arvostamaan romanttisia elokuvia vanhemmalla iällä. Yksinkertaisessa arjessa on helppo elää, mutta pala romantiikkaa ei ole pahitteeksi silloin tällöin. Ja sitten kerrankin, kun se oma unelmien mies pyytää romanttiselle illalliselle, se tuntuu todella luksukselta. Onnelliset loput jääköön elokuviin.

Ten things I hate about – bus transportation

Ra-kas-tan linja-autolla matkustamista. On ihana matkata paikasta toiseen katsellen maisemia tai käyttäen matka-ajan kirjan lukemiseen, puhelimessa puhumiseen tai älykännykän selailuun. Ei tarvitse seurata muuta liikennettä, miettiä mitä reittiä ajaa tai stressata huonoa säätä. Aika kulkee rattoisasti.

Vaikka linja-automatkustelu on minulle luksusaikaa - on paratiisissa mädät omenansakin.
Tässä 10 bussiliikenteen riesaa: 
1. Kiertoajelureitit

Paikasta A paikkaan B kestäisi suorinta tietä 30 minuuttia, mutta koska bussin täytyy kulkea myös paikkojen C, D, E ja F kautta, matka kestää lähes tunnin. Pääkaupunkiseudun julkinen liikenne on suunniteltu, niin että kenenkään ei tarvitse kävellä lähimpää bussipysäkkiä kauemmas eli reitit ovat pitkiä ja kiemurtelevia. Pikku liikunta tekisi ihan hyvää kaupunkilaisille! Jos he vaikka kävelisivät edes sen lähimmän moottoritien varteen, josta bussi kulkisi suoraan isoimpiin keskuksiin, bussimatkat olisivat paljon nopeampia – ja terveellisimpiä. 
2. Leveä kuljetus

AINA täpötäydestä bussista löytyy pari henkilöä, jotka haluavat varata viereisen paikan laukulleen. Ei auta vaikka vieressä seisoisi ja tuijottaisi kärsivästi kohden, laukku ei liiku syliin tai lattialle. Ystäväni kerran tokaisi vastaavanlaisessa tilanteessa kovaäänisesti, että ”Onpas rouvalla iso takapuoli, kun tarvitsee kaksi penkkiä käyttöönsä” ja johan paikka heltisi. 
3. Kiihdytysajokuskit

Punaisiin valoihin pysähdytään äkkijarrutuksella ja liikkeelle lähdetään talla pohjalla. Samoin menetellään pysäkkiä lähestyessä. Vanhat mummot saavat pitää kiinni lonkistansa, jos erehtyvät nousemaan penkistään liian aikaisin. Tällainen äkkipikainen ajotyyli ei varmasti säästä aikaa tai polttoaineitta – eikä varsinkaan matkustajien hermoja.
4. Ilmaisjakelulehti-matot

Viskataanko teillä kotona luetut lehdet lattialle ja odotetaan että joku muu korjaa ne sieltä? Ei meillä ainakaan! Miksi tätä tapahtuu sitten joka päivä julkisissa liikennevälineissä? Ei ole kiva palata töistä kotiin lehtimatolla päällystetyllä kulkuneuvolla – eikä niitä lehtiäkään sen jälkeen voi enää lukea.  Linja-autoissa on usein ilmaisjakelulehtien jakelukori, josta lehden voi ottaa käyttöönsä ja sinne voi myös luetun lehden palauttaa. Ja sitten on olemassa sellaiset asiat kuin roskikset! 
5. Yökerhovuorot

Viikonlopun iltavuoroissa bussista kuuluu kolina, kun tyhjät pullot ja tökit vierivät edes takaisin lattialla. Suomalaisilla on niin kiire päihtyä, etteivät he ehdi odottaa bussimatkan vertaa - matkalle pitää ottaa matkajuomaa. Matka Helsinkiin vielä menettelee kello kahdeksan aikaan, mutta paluumatka kello neljältä yöllä, on kuin yökerhobussissa matkustaisi. Väki huutaa, juo salaa juomiaan, jotkut hädin tuskin pysyvät pystyssä käytävillä ja pahin tapaus yrjöää takapenkille.
6. Sotkijat

Pääkaupunkiseudun kotitalouksista on varmaan piirustuspaperit loppu, kun nuorison on pakko käyttää linja-auton penkkejä piirtoalustoinaan. Päättäjät hoi! Nuoriso voi huonosti, antakaa niille piirustuspaperia!!
7. Näkymätön kuski

Onko se nyt niin vaikeata sanoa kuskille ”Hei” bussiin astuessa ja ”Kiitos” pois astuessa, jos kulkee etuoven kautta? Jos turkkilaisen bussikuskin jokapäiväinen kosketus suomalaiseen kulttuuriin on nyrpeiden matkustajien ynähdykset maksutiskillä, ei mikään ihme, ettei hän ikinä opi puhumaan suomea kunnolla ja kasvaa syrjäytyneeksi maahanmuuttajaksi.
8. Bus-McFiest

Kuvittele tilanne, jossa istut nälkäisenä linja-autossa, matkaa on vielä puoli tuntia ja vieressäsi istuva ottaa esiin laukustaan banaanin ja alkaa mussuttaa sitä äänekkäästi. Tai vielä pahempaa, MacDonaldsin McFiest-aterian! Puoli tuntia vain tuijotat häntä vatsa kurnien ja kuola valuen. Tätä varten linja-autoissa syöminen on kiellettyä!
9. Tyhjän bussin vierustoveri

Suomalaiseen kulttuuriin kuuluu, että linja-auton istumapaikat täytetään järjestyksessä, ensin ikkunapaikat, sitten takapenkin keskipaikka ja kenties yksinistuttavat penkit ja – sitten vasta käytäväpaikat (ellei seurueessa ole enemmän kuin yksi henkilö). Jos tuntematon istuu viereesi lähes tyhjässä bussissa, se on outoa. Sitä heti alkaa kuvitella, että tyyppi on joku outo helluntailainen, joka haluaa käännyttää sinut tai on muuten vain päihteissä.
10. Kuskin mollaaminen

Ei se ole kuskin vika, että linja-auto on myöhässä. Suomessa on surkeita säitä, vaikeita asiakkaita, hankalia liikennejärjestelyjä, tietöitä ja tyhmiä pomoja, jotka suunnittelevat työvuorot päin mäntyä, ja ne kaikki voivat vaikuttaa vuoron viivästymiseen. Jos linja-autopysäkillä odottelu ei miellytä, ainahan voit kävellä tai jonottaa ruuhkassa oman henkilöauton kanssa.

Sieppari ruispellossa ja muita tylsiä kirjaklassikoita

Kesällä etsin lomalukemista ja valitsin Akateemisen kirjahyllystä Sieppari ruispellossa -kirjan, koska olin jo pitkään mieltynyt sen nimeen – ja olihan se klassikko. Mielessäni pyöri kohtaus Clint Eastwoodin elokuvasta Täydellinen päivä, jossa pikkupoika juoksee pellolla, pitkien korsien seassa pakoon kidnappaajaa – siepparia.

Kirjan hankittuani paljastui, että teoksella ei ole mitään tekemistä kidnappaajien kanssa. Eikä myöskään ruispellossa pelattavan baseball-pelin… Kirja kertoo teini-ikäisen radikaali-pojan elämästä 1940-luvun lopulla Amerikassa. Radikaalin pojasta tekee se, että hänet potkitaan ulos koulusta laiskuuden takia ja hän haastaa tovereitaan tappeluihin.

Vastikään lehdessä oli juttu siitä, kuinka nykyajan nuoriso lainaa kirjastosta kyseistä kirjaa tai katsoo Käpy selän alla –elokuvaa kuvitellen, että he saavat kokea jotain todella rietasta ja kohahduttavaa. Pettymys on suuri, kun 40- ja 60-luvun riettaus ei tunnu miltään 2010-luvun teinille, joka voi nähdä enemmän paljasta pintaa aamu-tv:ssä. En lähtökohtaisesti ajatellut kirjan olevan kohahduttava, mutta ajattelin sen olevan – noh, hyvä. Kun se kerran oli klassikko, niin pakkohan sen olisi olla! Olin väärässä.

Samanlaisen pettymyksen koin yläasteella, kun luokkamme pakotettiin lukemaan toinen klassikko, Ernest Hemingwayn Vanhus ja meri. Kyseinen teos oli 130 sivua pelkkää kituuttamista! Juoni menee kutakuinkin seuraavasti: vanhus miettii kalaan lähtemistä, vanhus lähtee kalaan, vanhus odottelee kalan nappaamista, kala nappaa, mutta vanhus ei jaksa nostaa kalaa veneeseen, vanhus uuvuttaa kalaa…pit-kään… kolmen päivän verran! Viimein vanhus saa sidottua siiman veneeseensä ja soutaa maihin. Matkalla hait syövät kalan… Jos satutte näkemään kyseisen kirjan kirjastossa tai kirjakaupan alehyllyssä – JÄTTÄKÄÄ SE VÄLIIN! SE EI OLE SEN ARVOINEN!

En voi kuin ajatella, onko vanhojen kirjaklassikoiden kohdalla tapahtunut Keisarin uudet vaatteet –ilmiö? Kirjat eivät todellisuudessa kestä aikaa ja vaikuttavat nykyihmisen silmissä uuvuttavan tylsiltä, mutta kukaan ei kehtaa sanoa sitä ääneen, koska nehän ovat ”klassikoita”. Se on tyhmä, joka ei ymmärrä niiden hienoutta!

Legenda kertoo suomalaisesta Alastalon salissa –kirjaklassikosta, jota kirjallisuuden alan ammattilaiset kehuvat maasta taivaisiin, mutta kukaan ei tunnusta lukeneensa sitä kokonaisuudessaan. 800-sivuinen teos kertoo Alastalon salissa käytävästä 6 tuntisesta kokouksesta, jossa mm. noin 70 sivua on omistettu kohtaukselle, jossa Härkäniemen isäntä valitsee piippua.

Itse asiassa, R-kioskin halpis pokkarihylly ja sen roskaromaanit alkavatkin vaikuttamaan kovin kiinnostavilta!

Neuvoja teineille

Pari vuotta sitten koin vielä olevani nuori.

Samastuin enemmän 17-vuotiaaseen teiniin kuin 30-vuotiaaseen perheenäitiin (vaikkakin teinit varmaan pitivät minua vanhana tätinä). Sitten jotain tapahtui.

Jäin linja-autossa kuuntelemaan nuorten keskusteluja ja pohdin kuinka ne voivat olla noin naiiveja. Koin äidillistä huolenpitoa heitä kohtaan ja kauhistelin sitä, miten he pukeutuivat. Olin tullut vanhaksi!

Teinien naiivius johtui siitä, etteivät he olleet eläneet sitä extra 10 vuotta, jonka aikana olen kokenut, nähnyt ja oppinut elämän ”perusasioita”.

Tässä siis neuvoja teineille:

1. Syyskuun jälkeen sandaalit ja paljaat kintut on ehdoton ei. Ei, vaikka ulkona olisi joulukuussa 12 astetta lämmintä ja bussilla pääsisi suoraan kotoa ostoskeskukselle. Bussi saattaa hajota mihin tahansa ja sitten olet paljaine kinttuinesi ja sandaaleinesi tienposkessa.
   
2. Jos olet 17-vuotiaana neitsyt, et ole tuomittu vanhaksi piiaksi koko loppuelämäksesi.
   
3. Tupakka saattaa vaikuttaa coolilta koulun takapihan pusikossa kyhjöttäessä, mutta en enää 25-vuotiaana yksin työpaikan pihalla räntäsateessa. Eikä varsinkaan siinä vaiheessa, kun käsivarttasi komistaa nikotiinilaastarit ja kantelet mukanasi inhalaattoria.
   
4. Kahden viikon seurustelu ei vielä tarkoita sitä, että elätte elämänne loppuun asti yhdessä.
   
5. Älä hanki hauskaa sähköpostiosoitetta kuten lirppaliisa@gmail.com tai sexykitten@hotmail.com, vaan ota suosiolla sähköposti muodossa etunimi.sukunimi@. Hauska sähköpostiosoite on varmasti hauska aluksi, mutta siinä vaiheessa, kun alat laittelemaan hakemuksia mahdollisille työnantajille, se ei enää ole kovin hauska. Etkä kuitenkaan halua luopua vanhasta sähköpostistasi, koska sinne on säilötty kaikki kivat viestit.
   
6. Ennen kuin lataat nettiin kuvan itsestäsi mieti tarkkaan haluatko törmätä kuvaan 10 vuoden kuluttua – esimerkiksi appiukkosi tietokoneella.
   
7. Aikuiset oikeasti tietävät paremmin. He vain eivät osaa muotoilla asioita kovin rakentavasti.
   
8. Jos 15-vuotiaana kuvittelet olevasi lihava ja ruma, odotapa 10 tai 20 vuotta. Sitten vasta tajuat, että itse asiassa olit todella vetävä lyyli 15-vuotiaana, mutta nyt sen sijaan…

Työttömyyden hyvät puolet

1. Voitat jokaisen kotiriidan kommentilla: ”Mä oon työtön. Sun pitäisi sääliä mua.”
2. Puhelinmyyjälle ei tarvitse keksiä syytä, miksi et halua tilata Me naisia puoleksi vuodeksi. Kerrot vain, että saat ansiopäivärahaa.
3. On aikaa lukea kaikki kertyneet aikakauslehdet (ajalta kun tilasit Me naisia) ja testata niiden ruokareseptit.
4. Puoliso on tyytyväinen, kun kotiin tullessa olet heti ovella kysymässä, miten työpäivä meni ja keittiössä odottaa läjä suht onnistuneita ruokakokeiluja.
5. Meikittömyys ja nuhjuinen vaatetus kuuluu ”tyyliisi”.
6. Sinulla on vihdoinkin aikaa katsoa kaikki ne tv-ohjelmat, jotka aikaisemmin ovat tulleet aivan väärään aikaan – eli keskellä yötä tai keskipäivällä.
7. Pääset tutustumaan jännittävään alennustarjousten metsästysharrastukseen.
8. Voit tavata moderniin kaupunkilaistyyliin kaikkia äitiys- ja hoitovapaalla olevia ystäviäsi lähikahviloissa, joutumatta kuitenkaan itse etsimään lastenrattaille tilaa.
9. Ehdit urheilla. (Ei tekosyitä)
10. Työvoimatoimistossa on aina joku joka kuuntelee murheitasi.
11. Sinulla on ainainen viikonloppu: Aina voi valvoa, juhlia ja nukkua pitkään.
12. Voit vaihteeksi pyytää kerjäläisiltä rahaa.

Olipa kerran YT:t

Sitä ei koskaan oikeasti toivo pääsevänsä tosi elämän Diili-ohjelmaan, YT-neuvotteluihin. Kun tuo kutsu saapuu postilaatikkoon, iskee epäusko. Aivan kuten Diili-kilpailun osallistujan ensi ajatukset ovat: ”Ihanko totta, minäkö? Voiko tämä todella tapahtua minun kohdallani?” yt-neuvotteluväkeän ensiajatukset pyörivät hämmennyksessä: ”Ei kai meillä nyt oikeasti ketään eroteta? Mehän olemme kuin yhtä perhettä. Onhan tässä mennyt vähän aikaa huonommin, mutta ollaan me huonoista tilanteista aina ennenkin yhdessä selviydytty.” Sitten mielen valtaa Diili-kilpailijan riemun sijaan alakulo.

Kun lähtijöiden määrä varmistuu, työpaikalla syntyy yhteishenkeä. Puhalletaan yhteen hiileen. Mietitään vaihtoehtoja. Pyritään neuvottelemaan. Mitä jos luovuttaisiin lomarahoista? Voisiko sillä pelastaa jonkun. Lasketaan summia uudelleen. Ehkä työnantajan osapuoli on laskenut väärin. Ei vieläkään osata uskoa, että irtisanomiset tulevat olemaan totta. ”Kyllä me tästä jotenkin selvitään! Ei tämä tehtävä ole mahdoton.”

Samaan aikaan tosielämän pelaajien mielessä pyörii toisten arvottaminen. ”Olenko minä parempi työntekijä kuin tuo naapurihuoneen Toni? Sakarilla on enää pari vuotta eläkkeeseen, eikö sen kannattaisi uhrautua? Muistikin sillä jo alkaa pätkiä. Päivi ainakin viettää enemmän aikaa puhelimessa hoitaen omia asioitaan kuin työjuttuja. Kumpi on enemmän vaakalaudalla, minä vai tuo uusi sälli?” Huomaamattaan sitä alkaa arvioimaan muita – niitä lähes ”perheenjäseniä”. ”Olenko minä parempi kuin nuo muut? Näkyykö se myös työnantajalle?” Entiset tiimikaverit muuttuvat nopeasti vastapelaajiksi.

Pahinta on odottelu. Päätökset eivät synny nopeasti. Yt-neuvotteluaika on vähintään 14 päivää. Ne ovat piinallisempia kuin ne 30 minuuttia Diili-palaajien takahuoneessa tulosta odottaessa. Mielessä pyörii vain ”kuka lähtee, kuka jää?”. Kello tikittää hitaasti.

Lopputulos aiheuttaa vastustusta - ”Epäreilua! Onko nämä päätökset nyt tehty oikeiden tietojen pohjalta ja järkevästi?” – mutta todellisuudessa se on huojennut. Ei tarvitse enää odottaa. Jos lähtö osuu omalle kohdalle, työkaverit jäävät kaipaamaan ja toistelevat kuinka hyvä työkaveri sinä olit. Voit alkaa suunnittelemaan uutta tulevaisuutta. Ainahan ne Diili-pudonneetkin mainostavat, kuinka heistä vielä kuullaan. ”Elämä ei lopu tähän!” Pari yhteistä kyynelpisaraa jaetaan. Sitten työyhteisö voi palata pikku hiljaa normaaliin päivärutiiniinsa. Seuraava Diili-tuotantokausi palaa ehkä ensi vuonna.

* Kuvatut tapahtumat ja ihmiset eivät perustu mihinkään todellisiin tilanteisiin tai henkilöihin

Mahdoton dieetti

Vuonna 2006 tutustuin ensimmäistä kertaa kolesteroliin. Se oli epämieluisa kokemus. Työterveystarkastuksessa 5 minuutin mukavan rupattelun jälkeen terveyshoitaja kaivoi mapistaan verikokeeni tulokset ja alkoi ladella uhkavaatimuksia. ”Sinä tulet kuolemaan nuorena, jos et vähennä rasvankulutustasi!”, ”Vesisuonesi tukkeutuvat pikku hiljaa ja jonain kauniina päivänä saat sydänkohtauksen!”, hän manasi – tai niin ainakin asian kuulin. Huono kolesterolini oli yli kahdeksan vaikka arvon pitäisi olla alle viisi. Veti hiljaiseksi, varsinkin, kun mukava terveydenhoitaja oli yhtäkkiä muuttunut käytökseltään Saatanan sanansaattajaksi.

Tein kaikkeni, jotta terveyteni paranisi. Vaihdoin kevyt maidon rasvattomaan, käytin vähärasvaisia juustoja ja suosin kala ja kana ruokia liharuokien sijaan. Kolesteroli arvoni laski, mutta terveydestä ei voinut sanoa samaa. Rasvaiset herkut piti korvata jollakin, joten huomaamattani napsin sokerimakeisia, kun niitä vain oli tarjolla. Rasvainen ruoka turrutti näläntunteen pitkäksi aikaa, joten sen vähentyessä minulla oli aina nälkä. Täytin näläntunnettani leivällä, leivoksilla, limsalla... tai millä vain mitä heikkona hetkenä käsiini sain.

Sokeri on pahasta! Siinä on liian paljon kaloreja ja se lihottaa!
Riisi, leipä ja perunat on pahasta! Niissä on hiilihydraatteja ja ne lihottaa!
Kasvikset ja hedelmät ovat terveellisiä, mutta niitä pitää syödä viisi kiloa, jotta nälkä lähtee - ja sittenkin puolen tunnin päästä tulee taas nälkä!
Rasvaton ruoka on epäterveellistä, kun siitä ei saa tarpeeksi oikeita rasvoja.
Sokeriton ruoka on epäterveellistä, kun siinä on vaarallisia lisäaineista!
MITÄ HITTOA SITÄ OIKEEN VOI SYÖDÄ??

Sitä pitäisi syödä monipuolisesti, mutta mitä tahansa sitä suuhunsa laittaa, on haitaksi sinulle. Ja jos satutkin löytämään, jonkun hyvän terveellisen vaihtoehdon, ihan varmasti se on uhaksi vähintään ympäristölle. Ruokaa rahdataan suurilla hiilijalanjäljillä toiselta puolelta maapalloa. Merilevä kuulemma sisältää paljon terveellisiä ainesosia, mutta sitä saa vain jostain Japanista. Suomalaiset levät eivät ole mitään niihin verrattuina. Tai, jos ruoka on terveellistä ja luontoystävällistä, se maksaa niin paljon, että kukkaron pohjalle jää vain pari senttiä muuhun elämiseen.

Lopetin puoli vuotta sitten ruokavaliostani välittämisen. Syön edelleen suhteellisen rasvatonta ruokaa, lähinnä nyt tottumuksesta, mutta en enää mieti paljonko energiaa, hiilihydraatteja tai kaloreita mikäkin ruoka-annos sisältää. Ehkä kuolen parin vuoden päästä ties mihinkin sydänsairauteen, mutta tämä herkuttelu on sen arvoista!

Epäonnistunut nainen

Minussa on jotain vikaa? Minulta puuttuu se naisille ominainen hoivavietti, joka saa heidät tietyssä iässä haluamaan lapsen. Tai kuten eräs amerikkalainen naiskoomikko sanoi: ”I just don’t have the instict of …ruin my life.”

Kun ikätoverit ympärillä pamahtaa paksuksi, omassa mielessä pyörii vain yksi kysymys: MIKSI? Miksi, teillä on joku erikoinen halu päästä vaihtamaan kuraisia vaippoja, valvoa öitä rääkyvän lapsen kanssa ja lahjoittaa KAIKEN aikanne jollekin toiselle ihmiselle, joka teini’iässä muistaa muistuttaa teitä siitä, että olette pilanneet hänen elämänsä? Mikä saa teidän haluamaan jotain niin epämukavaa ja miksi sama halu ei iske minuun?

Nyt varmaan ajattelette, että olen joku kamala lastenvihaaja. En sanoisi niinkään. Vauvat ovat söpöjä.  Niille on kiva leperrellä ja niiden kanssa on hauska leikkiä, mutta siinä vaiheessa, kun vauva alkaa huutamaan, nostan sen mielummin äitinsä hoivaan ja häivyn paikalta. Ehkä olen kuullut liian monta kauhutarinaa valvotuista öistä, vuotavista vaipoista ja menetetystä vapaa-ajasta, etten pidä elämää vauvan kanssa kovin ihanteellisena.

Älkää vain ymmärtäkö väärin. Minä HALUAN haluta hankkia lapsia. Jälkikasvun hankkiminen vain jotenkin kuuluu asioihin, joita elämän aikana täytyy tehdä. Teini-iässä ajattelin, että kun olen 28, saan ensimmäisen lapseni. Sitten täytin 28 ja totesin, että EN TODELLAKAAN aio hankkiutua raskaaksi. Vielä oli niin paljon asioita, joita halusin tehdä ja kokea. Nyt ikävuodet karahtivat jo yli kolmenkymmenen ja edelleen odotan sitä hetkeä, että vauvakuume iskee ja tuo tarve tehdä ja kokea katoaisi.

Vietin puutteen kanssa olisi oikeastaan helppo elää, ellei muu ikäpolvi eläisi täysin erilaisessa maailmassa. Varsinkin kotiäideillä on kumma tapa ajatella, että jokainen nainen HALUAA tulla raskaaksi. Saan vähän väliä vastata ystävieni esittämään kysymykseen: ”Jokos TE olette päättäneet hankkia lapsia?”. Yleensä vastaan tähän lyhyen hämmentyneen tauon jälkeen (, jonka aikana ehdin ajatella: ”Kysyykö se tuota todella MINULTA?” ”Eikö se tunne minua ollenkaan?” ja ”MIKSI ihmeessä me oltaisiin lapsia hankkimassa?”,) ”Ei”. Sosiaalinen paine on kauheaa. Sitä tuntee itsensä huonoksi ihmiseksi, kun ei elä samaa vaihetta kuin muut saman ikäiset. Minähän olen epäonnistunut nainen, kun en ole jo vatsa pyöreänä ja hihku innosta!!

Ehkä jonain päivänä tajuan, että itseasiassa vauvat ovat sitä mitä haluan ja, että en mitään muuta haluakaan kuin omistaa elämäni jollekin toiselle. Ehkä jonain päivänä tuo naiseuden vietti iskee minuun. Sitä odotellessa...