Vinkkejä iseille vauvavuoteen

Meillä vauvavuosi tulee ihan kohta päätökseensä ja siirrymme taaperoelämän puolelle. Siksi on tullut mietittyä mennyttä vuotta. En olisi selvinnyt tästä vuodesta ilman oman puolisoni tukea. Hän oli se järjen ääni ja rauhallisuuden tyyssija silloin, kun minä epäilin äitiyttäni tai valintojamme. Hän on myös pyrkinyt olemaan niin tasa-arvoinen vanhempi, kuin vain voi olla. Lapsella on kaksi vanhempaa. Kumpikin yhtä tärkeitä. Siksi ajattelinkin esitellä pari vinkkiä epäröiville, tuleville iseille.

Synnytys

Synnytyssali on monen isän kauhunpaikka, kun puoliso huutaa tuskissaan, eikä mitään oikein pysty tekemään. Itseasiassa isä voi tehdä paljonkin: olla henkisenä tukena ja tsempparina, mitata supistusten välejä, antaa juotavaa, avustaa kätilöä, toimia musiikki-DJnä, kuvata, pitää huolta, että äiti saa pyytämäänsä hoitoa, auttaa suihkussa tai vessassa tai informoida sukulaisille synnytyksen kulusta. Itselleni suurin apu miehestä oli hänen rauhoittava seuransa h-hetkeä odotellessä sekä selän hieronta, kun epiduraalipuudutus loppui ja ilokaasu ei auttanut kipuihin ollenkaan.

Lapsen synnyttyä isä voi päästä myös leikkaamaan napanuoran, auttaa lapsen mittauksessa sekä kylvettämisessä, sillä aikaa, kun äiti lepää ison ponnistuksen jälkeen. Tärkein vinkki isälle synnytyssaliin on: KYSY puolisoltasi minkälaista tukea hän kaipaa. Älä oleta! Jotkut eivät voi sietää kosketusta synnytyksen hetkellä. Toiset juuri kaipaavat sitä. Tilanne voi myös muuttua hetkessä.

Lapsivuodeaika

Lapsivuodeajalla tarkoitetaan sitä aikaa, kun äidin kroppa palautuu synnytyksestä ja tämä voi kestää jopa 12 viikkoa. Pari ensimmäistä näistä ovat rankimpia. Synnytystavasta johtuen voi olla, että äiti ei tällöin pysty kunnolla kävelemään tai nostamaan vauvaa. Tällöin onkin yksi parhaista ajoista käyttää isyyslomaa.

Synnytyksen jälkeen myös äidin mieli on myllerryksessä, kun estrogeeni- ja keltarauhashormoni määrät romahtavat. Tällöin voi itkettää ilosta ja surusta, masentaa, suututtaa typeristä syistä, tulla sanottua asioita, joita ei pitäisi ja muutenkin mielialat vaihdella. Vinkki isälle: Tiedosta, että nämä mielen myllerrykset äidissä johtuvat hormoneista, eivätkä sinusta tai lapsesta. Älä kuitenkaan väheksy äidin tunteita - vaan koita ymmärtää ja tukea. Jonkun ajan kuluttua hormonimyrsky laantuu ja elämä helpottuu.

Isyysloma

Isyysloma on isän aikaa tutustua omaan lapseensa. Se EI OLE  extralomaviikko, jolloin kannattaa lähteä "poikien kanssa" reissuun. Varsinkin juuri lapsen synnyttyä äiti tarvitsee paljon tukea. Kantoapua, ruuan hankkijaa, mielen rauhoittajaa ja jonkun joka pitää liian uteliaat sukulaiset kaukana. Pari ensimmäistä viikkoa on myös todella erityislaatuista aikaa, kun pikkuhiljaa paljastuu, minkälainen persoona sieltä on syntynyt.

Äiti vapaalla

Monen äidin on hankala irrottautua lapsestaan vauvavuonna, joko jo esim. imetyksen takia tai henkisesti. Jos äiti uskaltautuukin vapaalle, isä muista tämä: ÄLÄ MISSÄÄN NIMESSÄ päivittele pitkin iltaa/päivää, kuinka vaikeaa teillä on! Vaikka lapsi vain itkisi tai ei nukahtaisi, siitä, että kerrot kuinka kurjaa teillä on, ei ole mitään iloa äidille. Hän ei pääse teitä auttamaan - ja tällöin äidin vapaailta menee pilalle, kun hän vain hermoilee, miten lapsi voi. Koita keksiä keinot, jotka auttavat itkuun tai nukahtamattomuuteen - niin ne äiditkin tekevät. Vain kertoaksesi, että kaikki on hyvin tai, jos lapsi tarvitsee sairaalan apua, ota yhteyttä äitiin.

Arjen suunnittelu

Koska äiti viettää suurimman osan ajastaan lapsen kanssa, hänelle muodostuu helpommin tietämys siitä, mitä lapsi tarvitsee. Tästä päädytään helposti siihen, että äiti organisoi kaiken lapseen liittyen pukemisesta tavaroiden pakkaamiseen asti. Vinkki isälle: opettele ainakin, mitä hoitolaukun pitäisi sisältää, mitä lapselle laitetaan päälle ulos ja milloin lapsen pitäisi nukkua tai syödä. Joskus voi nimittäin käydä niin, ettei äiti ole näitä asioita organisoimassa.

Vinkki äideille

Kyllä isäkin osaa! Välillä äitien on vaikea antaa isän oppia itse, miten vauvan kanssa toimitaan. Itsekin sorruin siihen, että teki mieli koko ajan vieressä neuvoa, mitä lapsen kanssa pitäisi toimia - mutta siinä voi myös käydä niin, ettei isä uskalla tehdä mitään ilman äidin tukea. Anna hänen testata omia keinojaan ja tehdä omia juttuja. Voi olla, että jopa yhdessä opitte jotain.

Viimeinen vinkki

Puhukaa. Nuo yllä mainitut kirjoittamani vinkit, eivät välttämättä sovi teille. Tärkeintä on, että puhutte keskenämme minkälaisia vanhempia haluatte olla ja miten lapsen kanssa toimia.

Miten unelmat toteutetaan?

Tämä ei ole sellainen kirjoitus, jossa minä kerron, kuinka vaihe vaiheelta saat unelmasi todeksi. Ei - tämä on aito kysymys? Miten ihmeessä ne unelmat toteutetaan?

Koko sen ajan, kun olen ollut hoitovapaalla päässäni on pyörinyt ajatus, että tämä aika pitää hyödyntää hyvin. Yhdet kirjoittavat kirjan, toiset perustavat yrityksen. Toistaiseksi minä olen vain vaihtanut vaippoja ja päivitellyt, mihin aika katoaa. Haaveissa on vaikka mitä, mutta millä ajalla ja energialla ne toteuttaisi, onkin eri asia. Ja älkää sanoko, että pelkkä lapsen hoivaaminen pitäisi riittää hoitovapaan ohjelmaksi - kai äidillä saa olla muitakin haaveita!

Olen lukenut lukuisia mietelauseita unelmista kuin oppikirjatekstejä. "Don't call it a dream. Call it a plan" ja "the distance between dreams and reality is called action". Jep - sen, kun vaan alat unelmoida, niin suunnitelmat syntyvät itsestään… Aivan kuin unelmien toteuttaminen olisi noin helppoa! Tarvitaan omaa aikaa, tietoa, tukea, hyvin nukuttuja öitä ja toteutuskelpoisia unelmia.

Tässä ovat haaveeni ja mitä olen jo tehnyt niiden eteen:

Haluan kirjoittaa

Kun jäin äitiyslomalle, ensimmäinen tavoitteeni oli, että haluan kehittää blogiani. Sitä olen tehnytkin. Tekstiä on syntynyt lähes viikoittain ja olen valjastanut Instan ja Google Analyticsin blogin käyttöön. Välillä Insta on johtanut minut harhaan ja olen unohtunut keskittymään vain seuraajamäärien kasvattamiseen - mutta sitten, kun olen saanut aikaan tekstejä ja saanut niillä aikaan keskusteluja - tunne siitä, että tätä haluan tehdä myös työkseni, on vain vahvistunut. Ei vain kirjoittaa blogia itsestään, vaan myös muille yrityksille, aiheesta kuin aiheesta. Tein tätä jo ennen hoitovapaatani, mutta mistä löytää pesti, jossa voisin toteuttaa sitä jatkossakin?

Työ luovalla alalla

Tästä päästäänkin työkuvioihin. Minulla oli unelmieni työpaikka sisustusyrityksen markkinoinnissa. Sitten tuli korona, joka hoitovapaani aikana pyyhkäisi minulta sekä työroolini, että työyhteisöni pois. Vaikka minulla on edelleen vakipaikkani, näyttää siltä, ettei paluuta enää ole. Siksi on täytynyt alkaa unelmoida uudesta. Kirjoittamisen lisäksi haluaisin työskennellä sisustuksen tai tekstiilien parissa, rakentaen brändejä ja luoden markkinointisisältöä, jotka luovat suhteita kuluttajiin. Tuntuu aikamoiselta hakuammunnalta löytää tällainen työpaikka hyvien kulkuyhteyksien päästä uudelleen - varsinkin, kun äitiysloma on tyhjentänyt pääni.

Piirustukset hyötykäyttöön

Olen piirtänyt aina. Parikymppisenä haaveilin vielä kuvittajan ammatista. Sitten tajusin, että mitä enemmän yritin tehdä tilaustöitä, sitä vaikeammaksi piirtäminen muuttui. Hassua, että kun lopetin ammattipiirtämisen, aloin kehittymään siinä. Nyt minulla on pöytälaatikko täynnä kuvia ja olisi hienoa päästä hyödyntämään niitä jotenkin. Mutta missä? Sisustuksessa? Kankaissa? Kuvituksissa? Ideoita olisi vaikka kuinka, mutta, mistä lähteä liikkeelle?

Unelmaharrastukseni liittyy tähän kaappiin.

Huonekalukunnostaja

Toinen harrastushaaveeni liittyy huonekalujen kunnostukseen. Kaikki lähti liikkeelle miehen vanhan 70-/80-luvun hyllykön maalaamisesta. Se piti sovittaa muuhun sisustukseen sopivaksi, joten maalasin siihen kaksiväriset Art Deco -tyyliset koristukset. Yksi maalausprojekti johti uusiin ideoihin ja haaveisiin huonekalukunnostusbisneksistä. Ainut vain, että minulta puuttuu aiheesta koulutus, aika ja paikka, missä näitä työstää. Tästä päästäänkin viimeiseen haaveeseen.

Koti Lahdesta pyörämatkan päästä keskustasta

Meidän nykyinen kotimme on ihana, mutta se alkaa jäämään pieneksi. Kolmiossa asuu kyllä hyvin 3 henkilöä, mutta tilaa harrastaa ei ole. Tarvitsisin sen autotallin tai askarteluhuoneen, jossa työstää huonekaluja, sekä työhuoneen, jonne voi jättää piirustusvälineet levälleen. Matkaa Lahden keskustaan tai asemalle saisi olla julkisilla max. 20 minuuttia, jotta pystyn käymään töissä ja päiväkoti pitäisi löytyä kävelyetäisyydeltä. Kohta puoli vuotta asuntonäytöissä pyörineenä, unelma-asunnon löytyminen tuntuu mahdottomalta. 

Tiedän, että haaveiden aikaansaamiseksi pitää edetä vaihe vaiheelta, yksi asia kerrallaan. En vain osaa muodostaa vaiheita tai ne tuntuvat liian isoilta harppauksilta. Myöskään moni asia ei ole itsestä kiinni, kuten työn tai asunnon löytyminen. Mutta aloitan nyt vaiheista helpommalla: sanotaan, että jos haluat, että haaveesi käyvät toteen, sano ne ääneen. Noh, nyt olen ainakin kirjoittanut ne luettavaksi! Katsotaan, mihin nämä johtavat.

Unelmakartta konkretisoi haaveet.

8 vuotta alkoholistin rinnalla

Piti alunperin kirjoittaa kodin järjestelystä tai kestovaipoista, mutta sitten eräs viime viikon keskustelu jäi kaivamaan mieltä ja palautti muistoja. Yli 10 vuotta sitten sitten elin parisuhteessa henkilön kanssa, jonka elämää johdatti alkoholi. Se tunkeutui kaikkeen arkeen, ystävyyssuhteisiin, hyvinvointiin ja työelämään. 

En suinkaan ajatellut alkaneeni seurustelemaan alkoholistin kanssa. Alussa hän oli vielä fiksu nuori opiskelijapoika, joka tykkäsi bilettää koulukavereidensa kanssa viikonloppuisin, niin kuin me kaikki muutkin sen ikäisinä. Mutta kun hänen kaverinsa vanhenivat ja vakiintuivat, yksi toisensa jälkeen heistä jättäytyi viikonloppujuhlista pois. Silloinen poikaystäväni ei vain koskaan jättäytynyt. Pikkuhiljaa hänestä alkoi ilmenemään alkoholistin piirteitä...

Aluksi meni muisti

Perjantait meillä menivät yleensä samalla kaavalla. Minä jäin kotiin katsomaan telkkarista viihdettä ja poikaystäväni lähti baariin kavereiden kanssa. Hän palasi joskus 01 ja 05 välillä, joskus enemmän, joskus vähemmän kännissä. Välillä hän ei muistanut, miten oli kotiin päässyt. Välillä oli koko loppuilta hämärän peitossa. Vitsailin hänelle, että tiesihän hän, että muistinmenetys on yksi alkoholismin merkeistä - mutta emme tainneet siinä vaiheessa kumpikaan ajatella sitä tosissaan.

Krapularyyppyjä, peruuntuneita suunnitelmia ja morkkista

Kun perjantai-iltana oli otettu rankasti, olotila oli masentunut lauantaiaamuna. Jotta sitä pystyi kohentamaan, piti ottaa krapularyyppy. Siitä sitten saattoikin jatkaa oluen maistelua lauantai-illan puolelle ja uuteen aamuun. Kierre oli valmis. Juominen aiheutti morkkista, jota piti helpottaa juomisella, joka johti morkkikseen. Kerran sukujuhliin lähtiessä käännyimme ulko-ovelta takaisin, koska miestä ahdisti. Välillä peruimme sovittuja tapaamisia, koska hänellä oli huono olo. En pystynyt enää suunnittelemaan mitään yhteisiä menoja, koska en tiennyt missä kunnossa mies olisi.

Aina on syytä juoda

Kun ahdisti, mies otti juoman. Kun oli syytä juhlia, piti juoda. Kun oli tylsää, piti juoda. Jossain vaiheessa huomasin, että juominen alkoi vaikuttamaan poikaystäväni arjen kulkuun. Hän ei käyttänyt enää autoaan, vaan käveli töistä kotiin - jotta saattoi pysähtyä lähibaarissa matkalla. Hänen vanhat kaverinsa eivät käyneet enää viikonloppuriennoissa, mutta ei hätää, baarista löytyi uusia ystäviä. Harvoin drinkki jäi yhteen. Monesti hän lupasi olla kotona kohta, mutta palasikin vasta tuntien päästä - tai ei edes silloin, koska ei kehdannut.

Juominen on "hallinnassa"

Se on alkoholistien vanha kikka: ole juomatta kuukausi, kaksi tai puoli vuotta vain osoittaaksesi, että pystyt hallitsemaan juomistasi - sitten jatka siitä, mihin lopetit. Juominen johti riitoihin. Uhkasin satoja kertoja, että minä lähden, jos asiat eivät muuttuisi. Poikaystävä skarppasi hetken. Hän halusi näyttää, ettei tässä mitään ongelmaa ollut. Sitten hän palasi vanhoihin tapoihin. Välillä lähdin hänen mukaansa baariin katsomaan, mitä siellä tapahtui. Hän saattoi ravata Helsingin Kallion kuppiloita läpi välillä käyden hakemassa kaupasta tai kioskista välijuomaa. Ja baarejahan oli 100 metrin välein. Kun sanoin, että eiköhän ole aika mennä kotiin, hän ei suostunut lähtemään. Alkoholi oli tärkeämpää kuin oman tyttöystävän seura.

Juominen vaikutti työelämään ja parisuhteeseen

Hän piti sairaspäiviä töistä, koska oli liian huonovointinen. Lopulta lopetti töissä käynnin kokonaan, koska se ahdisti. Sitten minä maksoin kaiken. Riidat yltyivät. Minä uhkailin, lahjoin, annoin anteeksi. Yritin keksiä kaikki keinot, joilla saisin miehen lopettamaan. Sovimme, että otamme hetken ja puhumme asiat halki - ja hän ei ilmestynyt paikalle ollenkaan. Sitten minä päätin lähteä. Siinä vaiheessa oli kestänyt 8 vuotta yhdessä.

Eron jälkeen kuulin, että hän oli hakenut apua ja päässyt kaupungin päihdehuollon piiriin, tsempannut ja retkahtanut uudestaan. Vuokra jäi maksamatta. Hän asui vanhassa kämpässämme ilman sähköjä. Jossain vaiheessa lopetin yhteydenpidon, koska tuntui liian kamalalta seurata, kuinka hän tuhosi elämäänsä. Myöhemmin olen miettinyt, että olisiko minun täytynyt tehdä enemmän - pyytää apua, puhua jollekin - mutta tein, mitä osasin ja pystyin. Kesti monta vuotta ennen kuin pystyin puhumaan aiheesta ilman tunnontuskia.

Nykyään olen onnellinen miehen kanssa, joka laittaa perheen etualalle ja juo oluttakin vain seurajuomana. En tiedä enää, mitä entiselle poikaystävälleni kuuluu. Ei meidän elämämme ollut 8 vuotta pelkkää hirveyttä. Oli myös paljon hyviä päiviä, mutta pikku hiljaa alkoholi pilasi sen kaiken.

Hetkiä, jolloin toivoin, etten olisi äiti

Tällä viikolla vietän ensimmäistä äitienpäivääni. Saman kuun lopulla lapsi täyttää vuoden. Tässä vuoden aikana olen toivonut varmasti satoja kertoja, että en olisi "äiti". Olisinpa vain "vanhempi", jolla ei ole kaikkia äidin velvollisuuksia! 

Näinä hetkinä olisin halunnut olla jotain muuta:

• Kun imetyksen aloitus oli vaikeaa ja rintaa piti vain sinnikkäästi yrittää tarjota lapselle väsymyksestä huolimatta.
• Kun jouduin lapsen synnyttyä viettämään lapsen kanssa yksin 3 päivää sairaalassa, kun isä ei saanut rajoituksista johtuen olla paikalla.
• Kun piti kolmen tunnin välein riisua ylävartalo paljaaksi imettämään, yötä päivää.
• Kun raskauden jälkeen hiukset tippuivat päästä - eikä kukaan ollut kertonut siitä etukäteen.
• Kun täytyi herätä yöllä tunnin välein lohduttamaan lasta ja hoidin sen yksin (omasta päätöksestäni), koska miehellä oli seuraavana päivänä työpäivä.
• Kun raskaus on tuhonnut kaikki lihakseni ja olen liian väsynyt hankkiakseni ne takaisin.
• Kun mies yleni työpaikallaan ison tiimin esimieheksi ja minun työpaikallani työtehtäväni ulkoistettiin hoitovapaani aikana, eikä kukaan siellä enää edes muista, että työskentelen siellä.

Kun oma aikasi on tätä.

• Kun lapsen eroahdistuksen keskellä hänelle kelpaa lohdutukseksi vain minä. Kun hän ei jätä hetkeksikään rauhaan, vaan seuraa vessaan, itkee portaiden alla, kun yritän viettää omaa aikaa yläkerrassa tai jatkuvalla syötöllä roikkuu jalassasi, jotta pääsisi syliini.
• Kun lapsi imetyksen yhteydessä repii hiuksiani, läpsii naamaan ja nipistelee.
• Kun liikun ulos talosta vain lapsen aikataulujen mukaan ja en pääse sinne, minne rattaat eivät kulje.
• Kun tuloni ovat hoitovapaalla päälle 300 euroa ja joudun elämään mieheni avustuksella.

Näistä ajatuksista ei voi kuin tuntea huonoa omatuntoa. Eihän näin saa ajatella. Se ei ole äitimäistä. Minunhan pitäisi kokea kiitollisuutta siitä, että ylipäätänsä saan olla äiti.

Mutta on myös hetkiä, jolloin tunnen olevani onnekas:

• Kun kannoin lasta 9 kuukautta sisälläsi, meille muodostui side. Lapsi on kuin osa minua, kunnes kasvaa erilleen itsenäiseksi olennoksi.
• Kun vauva kaivautuu kainalooni maidon, lämmön ja hellyyden toivossa.
• Kun lapsi luottaa minuun epäilemättä ja olen hänen turvansa. Kun pelkkä syliinotto lohduttaa.
• Kun saan seurata lapsen ihmetystä ja uuden opettelua.
• Kun saan viettää hoitovapaan ajan hänen kanssaan opettaen hänelle uusia riemastuttavia juttuja ja tutustua hänen persoonaansa.
• Kun saan tekosyyn leikkiä ja hullutella joka päivä.
• Kun joka aamu saan herätä hitaasti nauravan ilopillerin kanssa.

Vaikka huonojen asioiden lista on pidempi kuin hyvien, en silti vaihtaisi päivääkään pois. Onhan äitiys aivan ainutlaatuinen kokonaisuus, hyvine ja huonoine hetkineen.

Vähän vanha äidiksi

Kun lapseni täyttää tänä vuonna vuoden, minä täytän 40. Sain lapsen 38 vuotiaana. Lääketieteen mukaan olin iäkässynnyttäjä eli toisin sanoen ikäloppu. Tältä se näyttää ja tuntuu:

Paikat ovat kipeät

Raskauden ja synnytyksen pitäisi olla vanhemmalle vaikeampaa, mutta itse selvisin niistä vähällä, ilman raskausmyrkytystä, erkaumaa, raskausarpia, turvotusta tai repeämiä. Mutta jos laskeudun lattialle lapsen viereen makaamaan, en välttämättä pääse sieltä ylös enää. Selkä on jumissa. Vatsa- ja selkälihakseni katosivat jonnekin raskauden myötä ja edelleenkään, 10 kuukautta lapsen syntymästä, etsintäpartiot eivät ole löytäneet niitä. Kroppa ei palaudu kuten nuorena urheilusuorituksista.

Nukun huonosti

Minua varoiteltiin, että näin vanhalla iällä yöherätyksistä ei tokene yhtä hyvin kuin joskus parikymppisenä. En tiedä minkälaista nuoruutta muut ovat eläneet, mutta minä nukuin parikymppisenä 12 tuntisia yöunia. Nyt valvon keskellä yötä pari tuntia, vaikka lapsi ei heräisikään. Ilmeisesti iän myötä tarvitsen vähemmän unta. Luulen siis, että parikymppisenä yöheräily olisi ollut rankempaa.

En lähde kaikkiin muotivillityksiin

Kun iso osa äideistä tilaa samanlaisia ristiäiskakkukoristeita, kuvauttaa lastaan trendikkäästi syyslehtikasassa taljan päällä ja hankkii nykysuositusten mukaisia paljasjalkakenkiä - minä mietin, että "Onko pakko?". Kun kyllähän se lapsi näyttää ihan söpöltä kaikissa kuvissa ilman lavasteitakin, on sitä ennenkin perinteisilläkin kengillä opittu kävelemään ja kakkukoristeetkin voi itse askarrella. Eihän mikään pakko ole, mutta sitten minäkin rupean googlettelemaan niitä kenkiä ja laitan taljan hankinta listalle...

Olen kärsivällisempi

Parikymppisenä minulla olisi mennyt hermot vartissa, jos asiat eivät sujuneet niin kuin olisin halunnut. Nyt, kun on tarpeeksi monessa ojassa uitettu, kiukutteleva vauva on mittaskaalallaan aika pieni murhe. 

Onks noi silmäpussit vai ikäryppyi?

En välitä kaikkien mielipiteistä

10 vuotta sitten olisin stressaantunut, jos joku olisi tullut neuvomaan lapsen kasvatuksessa ja kertomaan, kuinka väärin teen. Nykyisin vain toteaisin, että "jep, vinksalleenhan tuo lapsi kasvaa" ja jatkan menoa. Tiedän, että olen minäkin kaikki suositukset lukenut, mutta en mitenkään pysty seuraamaan kaikkia ohjeita. Kukaan ei ole täydellinen, joten turha teeskennellä sellaista. Kun tekee parhaansa, niin se saa riittää.

Olen kuin muut äidit

Kun katselen muita tuoreita äitejä, en huomaa eroa. Mielestäni näytän tietyllä tavalla samalta kuin nuoremmatkin, mutta en tiedä näkevätkö he minussa enemmän ryppyjä tai ajattelevat, että jututkin on toiselta vuosikymmeneltä. Arjen ongelmista puhuttaessa ikä ei kuitenkaan näy. Äidit painivat ihan samojen haasteiden parissa oli ikää 20 tai 40.

Nämä kohdat perustuvat omaan kokemukseen. Jollekin toiselle iäkkyyden kokeminen äitinä voi olla hyvin erilaista. Se on aivan varmaa, että kukaan meistä ei ole nelikymppisenä samanlainen kuin 20 tai 10 vuotta aikaisemmin.

Vauvavuoden ironiaa

"Se ei mennyt ihan niin kuin suunniteltiin" -lause voisi olla vauvavuoden mantra. Mitä tässä 10 kuukaudessa olen oppinut, että lapsen kanssa ei kannata turhia suunnitella. Elämä menee niin kuin menee. Tässä esimerkkejä vauvavuoden ironiasta:

Käyt pitkän ja hermoja stressaavan unikoulun lapsen ollessa 5 kuukautta. Viimein lapsi oppii nukahtamaan itsenäisesti ja nukkuu yöllä 7 tuntia ilman syöttöä. 2 kuukautta myöhemmin olet lähtötilanteessa ja koko unirytmi heittää häränpyllyä, kun tulee hampaita, hulinoita, eroahdistusta…

Kun lapsi lähtee liikkumaan, iskee eroahdistuskausi, kun lapsi tajuaa, että äiti voi kadota johonkin. Tämän tuloksensa äidin mukana kulkee kokoajan lahkeessa roikkuva takiainen - paitsi silloin, kun lapselle pitäisi pukea vaatteita. Yhtäkkiä se äitiin liimautunut riipus onkin joka suuntaan pyrkivä, pyristelevä ohjus.

Ostat lapselle kalliita, virikkeellisiä leluja. Lasta kiinnostaa vain kännykkä, tietokone, kaukosäädin.

Puolet ajasta ajattelet, että miten noin paljon kakkaa voi mahtua noin pieneen ihmiseen. Toisen puolen mietit, miten noin pikkuriikkisestä papanasta voi lähteä noin kamala lemu?!

Lapsi testailee uutta taitoaan puoli tuntia olohuoneen lattialla. Kun otat kameran esiin, hänen kiinnostuksensa asiaan loppuu samantien.

Ostat tyttölapselle supersöpöjä mekkoja, rusettipantoja ja myssyjä ja kuvittelet, miten suloiselta se niissä näyttää. Lopulta rusettipanta pysyy päässä 2 minuuttia. Lapsi vain itkee, kun yrität asentaa myssyä ja söpön röyhelömekon helmat on kokoajan korvissa. Vaippa vaan vilkkaa lattialla, kun lapsi möyryää eteenpäin. Se söpöydestä.

Super söpö mekko, mutta onko se vaippa joka tuolla vilkkaa?

Joko: 1) lapsi on oppinut uuden taidon ja kehuskelet sillä neuvolassa, mutta kun neuvolan täti testaa tätä, taito on yhtäkkiä kadonnut.

tai

2) Sanot neuvolassa, että ei se lapsi osaa sitä, tätä ja tota vielä. Neuvolan täti ottaa oikeanlaisen lelun esille ja lapsi osaakin kaikki temput.

Se maailman söpöin olento myös potkii, kynsii, vetää hiuksista, lapsii päin naamaa ja puree rintaa - etkä voi tehdä asialle muuta kuin valittaa.

Stressaat saako lapsi 2 vuorokautta jääkapissa avattuna olleesta Piltti-purkista oireita, samaan aikaan, kun hän syö lattialta pölypalloja ja hiekkaa.

Se perinteinen: Takana on ihan kamalat 3 päivää ja yötä: uusia hampaita, valvomista ja kiukuttelua. Viet lapsen isovanhemmille hoitoon ja varoittelet, että nyt on lapsella vaikeeta. Lasta palauttaessa mummo kertoo, että lapsi on ollut oikea hymytyttö kokoajan.

Vaikka kuinka yritätte olla tasa-arvoisia vanhempia, lapsi päättää, että vain äiti kelpaa nukutukseen, syöttöön ja lohduttamiseen.

Saat lapsen nukahtamaan päiväunille. Huokaiset helpotuksesta. Nyt vihdoinkin omaa aikaa! Puhtaat vaatteet pitäisi viikata ja ruoka valmistaa, mutta ensin vain istut kahvikupposen ääreen hetkeksi selailemaan kännykkää. Havahdut siihen, että lapsi huutaa. Tunti on vierähtänyt kännykän ääressä. Se siitä kotitöiden tekemisestä sillä aikaa, kun lapsi nukkuu.

Etälapsuus

10 kuukautisen lapsen hammastarkastus etäyhteydellä. Tässä oikeastaan kiteytyy meidän vauvavuosi koronan keskellä. Kaikki tapahtuu etäältä, videoyhteyden avulla.

Se meni juurikin niin kuin olin ajatellut. Avaan nettiyhteyden ajoissa. Kun yhteys muodostuu nökötämme lapsen kanssa yhdessä ruudun ääressä. Lapsi rimpuilee ja yrittää päästä käsiksi tietokoneeseen, koska juuri nyt kaikki tietokoneet, kännykät ja kaukosäätimet ovat jännintä ikinä. Omat lelut eivät kiinnosta enää. Yritän keskittyä hammashoitajan puheeseen samaan aikaan, kun keksin lapselle tekemistä. Annan hänelle käteen kännykkäni, mikä vie huomion hetkeksi. Hampaita ei nähdä kuin vilaukselta. Tarkastus keskittyy lähinnä ohjeiden antamiseen.

Etäily alkoi kaiken peruuntumisella

Kaikki alkoi jo ennen synnytystä. Sain äitiysneuvolassa käteeni pamfletin, jossa oli lueteltu ohjauksia, jonne voisi ilmoittautua. Synnytysvalmennuksia, imetysohjausta, pienryhmiä, jossa keskusteltiin tulevasta vanhemmuudesta. Kaikki ne peruttiin. Mieheni sai testata etä-isyyttä heti synnytyksen jälkeen toukokuussa. Minä jäin yksin osastolle tuoreen lapsen kanssa. Mies viestitteli kotoa Whatsappin kautta. Yksi videopuhelukin taidettiin ottaa. Vaikka hoitajat ja kätilöt ramppasivat huoneessa auttamassa, mielummin olisin ollut kotona miehen kanssa jakamassa lapsen ensimmäisiä päiviä.

Alku oli lupaavaa

Kotiin päästyä emme uskaltaneet nähdä lapsen isovanhempia yli viikkoon. Sitten he tulivat takapihalle pällistelemään, koska eivät malttaneet pysyä poissakaan. Kesä oli muuten ihanaa aikaa. Rajoitukset löyhenivät. Emme matkustaneet mihinkään muualle kuin mökille, mutta lapsen kanssa riittikin muuta tekemistä. Treffailin muita äitejä ja iloitsin takapihan omasta rauhasta nyytin kanssa.

Syksykin jatkui lähes normaalina. Vauvaryhmä tapasi turvaväleillä. Mietimme oppivatkohan nämä lapset koskaan jakamaan leluja, kun lattialla köllötellessä jokaisella piti olla omansa. Äiti-vauva-pilateksessa oli helppoa, koska lapsi ei vielä liikkunut. Se vain möllötti viltillä, kun minä tein liikkeitä. Ei tarvinnut pelätä lähikontaktia muihin. Koko syksyn kuljin maski päässä bussissa, vaikka muilla niitä ei vielä paljoa näkynyt.

Ja sitten Suomi sulkeutui

Joulukuun alussa iski taas täysi sulkutila. Vika pilates peruttiin, vauvakerho ei alkanut enää. Isovanhemmille soiteltiin videopuheluja, joissa lapsi möyri lattialla. Toisille äideille kommunikoin vain Whatsappin kautta ja selailin päivittäin Facebookin Kesäkuisten-ryhmää, jossa muut äidit kävivät läpi samoja kasvuvaiheita.

Tämän vuoden puolella eristäytyminen on jatkunut. Kaikki toiminta on siirtynyt nettiyhteyden ääreen. Olen joogannut sohvan ja nojatuolin välissä, lapsi reidessä kiinni Äiti-vauva-joogavideon avulla sekä vedellyt vauvatanssia Teamsin tahtiin pitkin kämppää. Tarjolla olisi etämuskareita ja MLL:n juttelutuokioita videon välityksellä. Äitiryhmän Whatsapp laulaa edelleen joka päivä ja Kesäkuisten Facebook-ryhmä viihdyttää jutuillaan. Hammastarkastus ruudun äärelläkin oli mukavaa vaihtelua. Tästä on tullut normaalia.

Etäjooga on tosi hauskaa vikkelän lapsen kanssa.

Miten tämä vaikuttaa lapseen?

Jos mietitte kärsiikö lapsi tästä koronakaudesta, olen aika varma, että hän selviää tästä meistä parhaiten. Hänelle maskit päässä kulkevat ihmiset ovat normaaleja, eikä hän osaa kaivata ryhmätapaamisia. Meille aikuisille tämä jatkuva etäyhteyksien otto ja ihmisten ilmeinen tulkitseminen maskin läpi on rankempaa.

Jos tämä vauvavuosi on etälapsuuden aikaa, on se myös lähivanhemmuuden aikaa. Koronan takia mieheni on marraskuusta asti työskennellyt kotona. Poikkeuksellisesti meidän koko perheyksikkö on kokoajan lapsen läheisyydessä. Ja se, jos jokin, on lapselle hyväksi. Ja kyllä me aikuisetkin tästä jossain vaiheessa tokenemme!